"Viivyitte niin kauvan", lausui herttuatar armollisesti, "että oli itseni tultava katsomaan, miten täällä olette toiminut ja tuominnut".
Molemmat miilunpolttajat olivat tällä välin lopettaneet työnsä ja hiipivät nyt vuoren takasivua pois, sillä he pelkäsivät herttuatarta. Ekkehard kertoi hänelle metsänrouvan pakanallisista menoista ja miten hän oli ajanut tämän tiehensä.
"Kovinpa olitte ankara!" sanoi Hadwig rouva.
"Luulin olleeni lempeä", vastasi Ekkehard.
"Me hyväksymme mitä olette päättänyt", lausui herttuatar. "Mitä aijotte tehdä tyhjäksi jääneellä majalla?" Hän katsahti pikaisesti pitkin kivisiä seiniä.
"Pahojen henkien valta on täältä manauksella ijäksi lopetettu", sanoi
Ekkehard. "Minä tahdon vihkiä tämän majan kappeliksi Pyhälle
Hadwigille."
Herttuatar katsahti häneen ystävällisesti. "Mistä johduitte siihen ajatukseen?" kysyi hän.
"Se vain juolahti päähäni… Tammen minä annoin kaataa."
"Käykäämme katsomaan uhripaikkaa", sanoi herttuatar. "Luulenpa voivani hyväksyä tammenkin kaadon."
Hän nousi Ekkehardin kanssa kivikoista polkua ylös korkean Krähenin huipulle. Ylhäällä makasi kaadettu tammi, jonka mahtavat oksat sulkivat heiltä tien. Vain muutaman askeleen pituinen ja levyinen tasainen kivilaatta päätti tämän omituisesti muodostuneen kallion huipun. Sille he nousivat seisomaan. Jyrkkinä karkasivat kallioseinät heidän allaan syvyyteen; ei ollut kiveä tai puuta heillä tukena tässä huimaavassa korkeudessa; sinistä ilmaa vasten kumotti nuo kaksi olentoa, tummakaapuinen munkki ja heleänvaaleaan monipoimuiseen vaippaan puettu herttuatar. Vaitonaisina he katselivat aliansa aukeavaa mahtavan laajaa maisemaa. Syvällä alhaalla levisi tasanko; käärmeentapaisesti kiemurteli Aach-joki vihreiden niittyjen halki; väräjävän etäisinä ja vähäisinä siintivät laakson asumusten katot ja päädyt kuin pisteet kartalla; ja tummana taustana kohosi perällä Hohentwielin tuttu uljas huippu, jonka takana loppumattomana muurina eteni sinertävä vuoriketju, salaten katsojalta Reinin lähdön Bodenjärvestä. Kimaltelevana loisti sitävastoin silmään järven alapää, jossa ui vihertävä Reichenaun saari, ja vienosti, ikäänkuin hengähdyksenä, hohti takimmaisten vuoriryhmäin jättiläissarja… Ne tulivat yhä selvemmiksi, kirkkaina viiruina välkkyivät niiden rajapiirteet, sillä aurinko teki laskuaan. Hiukeavassa valaistuksessa sädehti koko maisema…