Hadwig rouvan mieli oli liikutettu. Tällainen palanen suurta, avaraa luontoa viritti hänen ylevän sydämmensä samaan sopusointuun. Hento hengähdys kävi hänen korskean mielensä lävitse; hänen katseensa kääntyi alppien lumisista huipuista Ekkehardiin. "Tahdon vihkiä kappelin Pyhälle Hadwigille!…" kaikui yhä uudelleen hänen korvissaan.
Hän astui askeleen takaperin, ikäänkuin olisi pelännyt äkillistä huimausta, laski oikean käsivartensa Ekkehardin olkapäälle ja nojautui kiinteästi häneen. Hänen silmänsä paloivat aivan lähellä Ekkehardin kasvoja. "Mitä ystäväni nyt ajattelee?" kuiskasi hän vienolla äänellä.
Ekkehard oli seisonut ajatuksiinsa vaipuneena. Miltei säikähtyneenä hän hytkähti.
"En koskaan ole ollut näin korkealla", sanoi hän. "Tällaisen näön nähdessäni tulee mieleeni Raamatun sanat: 'Taas vei hänen perkele sangen korkealle vuorelle ja osotti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua. Niin sanoi Jeesus hänelle: mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa sinun Jumalatas pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'."
Jäykkänä vetäysi herttuatar takaisin. Tuli hänen silmissään muuttui toisenlaiseksi; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sysätä munkin alas syvyyteen.
"Ekkehard!" huusi hän, "te olette lapsi — tai järjiltänne!"
Hän käänsi tälle selkänsä ja laskeutui nopein, vihaisin askelin kukkulalta. Alas tultuaan hän ratsasti pyrynä takaisin Twielilleen; palvelija voi vain vaivoin häntä seurata.
Ekkehard oli kuin puulla päähän lyöty. Hän sipasi kädellään silmiään, aivan kuin tuntisi niissä suomukset.
Kun hän hiljaisena yönä istui tornikammiossaan Hohentwielillä, leimahti etäällä valkeankajastus. Hän tirkisti ulos. Korkean Krähenin petäjien yli löi kirkas tulenlieska.
Metsänrouva oli käynyt ottamassa viimeiset jäähyväiset P. Hadwigin tulevalta kappelilta.