KYMMENES LUKU.

Joulu.

Hohenkrähenillä vietetty ilta eli vielä joitakuita päiviä herttuattaren muistissa. Häiritseviä, rikkonaisia säveliä sydän vaikeasti voi unohtaa ja antaa anteeksi, varsinkaan sille, joka ne on synnyttänyt. Sen vuoksi herttuatar istuikin muutamia päiviä varsin nyreällä mielellä salissaan. Grammatiikka ja Virgilius saivat levätä. Praxediksen kanssa herttuatar laski ahkerasti leikkiä Konstantinopoliksen koulumestareista. Ekkehard ehdotti luentojen jatkamista. "Hammastani särkee!" sanoi Hadwig rouva. "Se tulee raa'asta syysilmasta", arveli Ekkehard surkutellen.

Hän kyseli useita kertoja päivässä herttuattaren vointia, niin että tämän sydän viimein heltyi. "Mikähän siihen on syynä", sanoi hän kerran Praxedikselle, "että joku henkilö voi olla ihmiselle kalliimpi, kuin minä hän itse osaa ulkonaisesti esiytyä."

"Hyvän käytöstavan puute", vastasi kreikatar. "Muissa maissa olen huomannut asianlaidan olevan päinvastaisen, mutta täällä ovat ihmiset liian hitaita jokaisella kädenliikkeellä, joka askeleella ja sanalla ilmaisemaan: kas tällainen minä olen! He mieluummin ajattelevat itsekseen niin ja vaativat, että koko maailman pitää osata lukea heidän otsaltaan, mitä sen takana takoo ja liikkuu."

"Olemmehan me muuten kuitenkin niin ahkeria", virkkoi herttuatar hyvänsävyisästi.

"Puhvelitkin puuhaavat pitkin päivää", oli tulla Praxediksen huulilta, mutta tässä tapauksessa hän kuitenkin tyytyi vain ajattelemaan niin.

Ekkehard oli lapsellisen suora luonteeltaan. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että hän oli vastannut herttuattarelle sopimattomasti. Hän oli todella ajatellut Raamatun vertausta ja ollut tietämätön siitä, että tunteen hiljaiseen ilmaukseen ei sovi vastata raamatunlauseella. Hän kyllä ihaili herttuatarta, mutta enemmän ylevyyden ja maallisen korkeuden ruumiillisentuneena käsitteenä kuin naisena. Että ylevyys vaatii lemmekästä palvelusta, se ei ollut pitänyt hänelle päähän, vielä vähemmän, että sen korkeinkin ilmaus usein tyytyy pelkkään yksinkertaiseen rakkauteen. Hadwig rouvan huonon tuulen hän otti liian vakavalta kannalta. Hän tyytyi pukemaan huomionsa tästä siihen yleiseen lauselmaan, että seurustelu jonkun herttuattaren kanssa on vaikeampaa kuin puhelu munkkiveljesten parissa P. Benediktuksen sääntöjen mukaan. Vincentiuksen jälkeenjättämistä kirjoista hän varsinkin luki mielellään apostoli Paavalin kirjeitä. Spazzo herra kulki tähän aikaan hänen ohitsensa niska paljon jäykempänä kuin ennen.

Hadwig rouva huomasi, että viisainta oli palata entisille laduille. "Olihan se kumminkin mahtava näky", sanoi hän eräänä päivänä Ekkehardille, "kun korkealta Kräheniltä katselimme lumivuoria. Mutta tokko vielä tunnette Hohentwielin ilmanennustajaakaan? Kun alpit oikein kirkkaina ja läheisinä kuvastuvat taivasta vastaan, tulee säänmuutos. Todella seurasikin huonoja ilmoja tuon päivän jälkeen. Ottakaamme jälleen Virgilius esiin."

Silloin nouti Ekkehard tyytyväisenä raskaan metallilla silatun Virgiliuksensa, ja opintoja ruvettiin jälleen jatkamaan. Hän tulkitsi naisille Eneiidin toista kirjaa, kertoi ylpeän Troijan kukistuksesta, puuhevosta, Sinonin petoksesta ja Laokoonin katkerasta kuolemasta, yöllisestä taistelusta, Kassandran kohtalosta, Priamoon surmasta ja Aeneaan paosta Ankhises-vanhuksen kera.