Huomattavalla liikutuksella herttuatar seurasi jännittävää esitystä. Ainoastaan kertomukseen Aeneaksen puolison Kreusan katoamisesta hän ei ollut oikein tyytyväinen. "Sitä ei miehen olisi tarvinnut noin laajasti kertoa Dido kuningattarelle", lausui hän, "elävä ei varmaankaan kernaasti kuunnellut, kuinka kauvan Aeneas juoksenteli kadonnutta etsimässä. Kadotettu on aina kadotettu."
Tällä välin lähestyi talvi ripein askelin. Taivas kävi lyijynharmaaksi ja surulliseksi, läpinäkemätön usva peitti etäiset vuoret; ensin peittyivät kukkulat ja ylänkömaat valkoiseen lumivaippaan, sitte kedot ja laaksot. Hennot jääkynttilät tutkivat katonreunoja, voisivatko asettua niihin muutamien kuukausien ajaksi; vanha lehmus linnanpihalla oli jo kauvan sitte — kuten huolellinen perheenisä, joka käytetyt vaatteet myy juutalaiselle — heittänyt keltaiset lehtensä tuulen vietäviksi, joka niitä pyryytti joka ilmansuuntaan. Sen oksille lensi läheisistä metsistä rääkyen korppeja, jotka tulivat katsomaan, eikö linnan keittiöstä heille joskus luita liikenisi. Tulipa kerran näiden mustain veljesten parissa muuan korppi, jonka lento oli vaikeaa, sen siipisulat kun olivat lyhennetyt; silloin sattui Ekkehard kulkemaan linnanpihan poikki, mutta hänet nähtyään korppi pakeni kirkaisten yläilmoihin — se oli jo kerran ennen nähnyt munkinpuvun ja silloin oppinut vihaamaan sitä.
Talviset yöt ovat pitkät ja pimeät. Silloin tällöin leimahtaa revontulten kajastus taivaalle. Mutta kirkkaampana kuin revontulet loistaa ihmisten mielissä se yö, jolloin enkelit ilmestyivät kedolla laumaansa vartioiville paimenille ja toivat suloisen tervehdyksen: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"
Korkealla Twielillä varustauduttiin viettämään juhlaa joululahjojen jakamisella. Vuosi on pitkä, ja siinä sattuu paljon päiviä, jolloin ystävyyttään voi toisille osottaa; mutta saksalaisten mielenlaatu tahtoo tätä varten vielä aivan erikoisen päivän, jonka vuoksi heillä aikaisemmin kuin muilla kansoilla on lahjojen antamisen tapa tullut käytäntöön. Hyvä sydän vaatii oman maanlakinsa.
Tähän aikaan oli Hadwig rouva jättänyt grammatiikan aivan syrjään. Naistensalissa kudottiin ja ommeltiin aamusta iltaan, kultalankavyyhtejä ja mustia silkkipalasia makasi kaikkialla; ja kun Ekkehard kerran huomaamatta astui saliin, juoksi Praxedis häntä vastaan ja ajoi hänet tiehensä, sill'aikaa kun herttuatar kiireesti työnsi alotetun ompeluksensa neulomakoriin.
Silloin kävi Ekkehard tarkkaavaiseksi ja veti kaikesta täitä melkoisella oikeudella sen johtopäätöksen, että hänellekin oli jokin lahja tulossa. Sen vuoksi hän rupesi miettimään vastalahjaa ja päätti puolestaan tarjota parasta, mitä hänen tietonsa ja taitonsa voisivat aikaansaada; hän lähetti sanansaattajan ystävänsä ja opettajansa Folkardin luo Sankt Galleniin pyytämään tältä pergamenttia ja värejä ja piirtimen ja kallisarvoista mustetta. Nämä saapuivatkin, ja Ekkehard istui monet pitkät yölliset hetket tornikammiossaan ja vaivasi päätään latinaisilla värsyillä, jotka hän tahtoi herttuattarelle omistaa kaikella kohteliaisuudella. Mutta se ei käynyt niinkään helposti päinsä.
Kerran hän oli alkanut esittää lyhyin piirtein ihmiskunnan historiaa maailman luomisesta aina herttuatar Hadwigin hallitukseen Schwaabinmaassa, mutta parilla sadalla kalliisti ostetulla heksametri-säkeellä hän oli ennättänyt vasta kuningas Daavidiin, niin että laulu näytti todennäköisesti valmistuvan vasta jouluksi kolme vuotta eteenpäin. Toisen kerran hän tahtoi luetella runollisessa järjestyksessä kaikki naiset, jotka voimallaan ja suloudellaan ovat muodostavasti vaikuttaneet kansojen historiaan, alkaen Semiramis kuningattaresta ja mainiten sotaisat amatsoonit, sankarillisen Judithin ja suloisesti laulavan Sapphon; mutta murheekseen hän huomasi, että jos hänen kynänsä kerran ennättäisi Hadwig rouvaan asti, olisi hänen aivan mahdoton keksiä enää mitään uutta tämän ylistämiseksi. Silloin hän jätti tämänkin aiheen ja kuleskeli sangen surullisena ja alakuloisena ympärinsä.
"Oletteko nielaissut hämähäkin, te helmi kaikkien opettajien joukossa?" kysyi häneltä kerran Praxedis, kun sattui kohtaamaan alakuloisen kuleksijan.
"Hyvähän teidän on pilkata", vastasi Ekkehard murheellisesti, ja vaitiolon ehdolla uskoi hän tytölle huolensa. Praxediksen täytyi purskahtaa nauruun vasten tahtoaan.
"Konstantinopolin kirjaston 36,000 niteen nimessä!" hän sanoi — "te tahdotte kaataa kokonaisen metsän, kun on tarvis vain paria kukkaista kimppuunne. Tehkää tehtävänne luonnollisesti, viisastelematta ja kauniisti — kuten lempimänne Virgilius olisi tehnyt!" Näin sanoen hän juoksi ulos huoneesta.