Ekkehard istui jälleen työpöytänsä ääreen. "Kuten Virgilius —?" Mutta koko Eneiidissä ei tullut esiin tällaista kohtaa. Hän luki siitä joitakuita lauluja. Sitte istui hän pää käden varassa kattoon katsellen. Silloin lensi hänen päähänsä valoisa ajatus. "Nythän minulla se on!" huudahti hän, "kallis laulaja itse esittäköön tervehdyksensä!" Hän kuvaili runossaan, miten Virgilius muka oli laskeutunut alas hänen yksinäiseen tornikammioonsa lausumaan ilonsa siitä, että hänen laulunsa vielä elivät Saksanmaalla ja kiittämään sitä korkeata rouvaa, joka niitä siellä harjoitti. Muutamassa hetkessä runo oli valmis.
Runoelmansa Ekkehard tahtoi koristaa kauniilla maalauksella. Hän keksi siihenkin aiheen: herttuatar istumassa kruunu päässä ja valtikka kädessä korkealla valtaistuimella, ja hänen edessään valkopukuinen ja laakeripäinen Virgilius kumartaen hänelle päätänsä, rinnallaan kainona oppilaana Ekkehard, hänkin syvään herttuattarelle kumartaen.
Kelpo Folkardin ankaraan tyyliin hän suunnitteli piirustuksensa. Hän muisteli tällöin muuatta psaltarin kuvaa, jossa nuori Daavid astuu kuningas Abimelekin eteen. Samaan tapaan hänkin piirusti henkilönsä: herttuattaren hän teki kahta sormenleveyttä korkeammaksi kuin Virgiliuksen, itsensä jälleen melkoista pienemmäksi kuin pakanallisen runoilijan; — sellaista on aina alkava taide, se muiden ilmaisumuotojen puutteessa esittää arvon ja ylevyyden aivan ulkonaisilla keinoilla.
Virgiliuksessa ei hänellä ollut suurta vaivaa. Sankt Gallenissa oltiin maalauksissa aina uskollisesti noudatettu vanhalta ajalta säilyneitä esikuvia ja saatu puvulle, asennolle ja kasvonpiirteille määrätty, alati palautuva muoto. Yhtä hyvin hänelle onnistui oma kuvansa, joka esitti munkinpukuista, tonsuripäistä miestä.
Mutta epätoivoon saattoi hänet ruhtinaallisen naisvartalon esittäminen, sillä koko luostaritaiteeseen ei silloin vielä oltu päästetty ainoankaan naisen kuvaa, ei edes pyhän jumalanäidin Mariankaan; Daavid ja Abimelek, joiden totutut piirteet hän niin hyvin muisti, eivät tässä auttaneet häntä vähääkään, sillä heillä päättyi kuninkaanviitta jo korkealla polvien yläpuolella, eikä hän tiennyt, miten viitta naisella alempana poimuttelee.
Silloin laskeutui murhan pilvi jälleen hänen otsalleen. "No, mikä nyt on?" kysyi Praxedis häneltä eräänä päivänä.
"Laulu on valmis", sanoi Ekkehard, "mutta minulta puuttuu jotakin muuta".
"Mitä sitte?"
"Tahtoisin tietää", virkkoi hän alakuloisesti, "miten naisten puku kietoutuu heidän hennon vartalonsa ympäri."
"Nyt puhutte vallan kauheasti, te hyveitten valittu astia!" torui häntä Praxedis. Mutta Ekkehard selitti hänelle huolensa tarkemmin. Silloin teki kreikkalaistyttö kädellään liikkeen, ikäänkuin kohottaakseen silmäluomet ylemmäksi. "Avatkaa toki silmänne", sanoi hän, "ja katsokaa vähän elämää ympärillänne!" Neuvo oli yksinkertainen ja kumminkin uusi sille, joka kaiken taitonsa on oppinut yksinäisessä kammiossa. Ekkehard katseli neuvojaansa pitkään ja arvostelevasta "Ei siitä lähde apua", lausui hän, "eihän teillä kuitenkaan ole päällänne kuninkaanviittaa".