Silloin armahti neitonen tuskastunutta taiteilijaa. "Odottakaapas", sanoi hän, "herttuatar on alhaalla puistossa — minä pukeudun hänen loistoviittaansa, niin tulette te autetuksi". Hän kiiruhti pois ja palasi lyhyen hetken perästä takaisin, raskas kultareunainen purppuraviitta huolimattomasti viskattuna hartioilleen. Juhlallisin askelin hän kulki huoneen poikki; pöydällä olevan vaskisen kynttilänjalan hän otti valtikakseen ja astui sitte niska kenossa nuoren munkin eteen.
Tämä oli varustautunut piirustimella ja pergamenttipalasella. "Kääntykää vähän enemmän valoon päin", sanoi hän tytölle ja alkoi reippaasti vedellä viivojaan.
Mutta joka kerta kun hän katsahti viehättävään malliinsa, loi tämä häneen säkenöivän katseen. Hän rupesi piirustamaan hitaammin. Praxedis sattui katsahtamaan akkunasta ulos… "Kun kilpailijattaremme valtakunnan kruunusta", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "jo näkyy lähtevän linnanpihalta ja uhkaa hyökätä päällemme, käskemme teitä päänne menettämisen uhalla päättämään piirustuksenne tässä silmänräpäyksessä".
"Minä kiitän teitä", sanoi Ekkehard, laskien piirustimen kädestään.
Praxedis astui hänen luokseen ja kumartui nähdäkseen piirustuksen. "Tämä on häpeällinen petos", huudahti hän, "kuvaltahan puuttuu pää".
"Minä tarvitsen vain puvun poimuja", vastasi Ekkehard.
"Olette laiminlyönyt onnenne perustamisen", naljaili Praxedis edelleen, "jos olisitte saanut onnistuneet kasvot syntymään, niin kukapa tietää, vaikka armossa olisimme nimittänyt teidät patriarkaksi Konstantinopoliin".
Kuului askelia käytävästä. Nopeasti tempasi Praxedis viitan olkapäiltään käsivarrelleen. Jo seisoi herttuatar heidän edessään.
"Joko täällä taas kreikkaa opiskellaan?" sanoi hän, katsahtaen moittivasti Ekkehardiin.
"Minä näytin hänelle vain jalon sardonyx-kiven valtiattareni viitan olkasolessa", ehätti Praxedis sanomaan. "Siinä on niin hienotekoinen pää, ja herra Ekkehard osaa panna arvoa vanhoille esineille…"