Syntiinlankeemuksen jälkeen lepää rangaistus koko luomakunnan yli. Runsaimmin saamme siitä kärsiä me elävät olennot. Erittäin on meidän pikkulintujen surkeus suuri. Meillä kun ei ole voimia taistella väkevämpiämme vastaan. Saammepa usein kovaa kokea ihmisenkin puolelta. Kerron sinulle, Matti, elämäntarinani, niin huomaat, että surunsa ja murheensa on muillakin eikä ainoastaan ihmisellä.
Tuolla Koivusillan kotasissa olen nähnyt ensi kerran päivän valon. Siellä kivien välissä, kahden kiven yhtymässä, oli vanhempieni pesä. Meitä oli siinä viisi pienokaista. Muistan aivan kuin tämän päivän, kuinka äitimme kuletti meidät ensi kerran ulos pesästämme avaraa maailmaa katselemaan. Me istuimme eräällä rantakivellä Kotajärven rannalla. Sudenkorennot lentelivät järven rantaruohikossa. Äitimme sieppasi niitä tavan takaa ja kuletti meille kivellä istuville poikasille ruoaksi. Pian aloimme seurata äidin esimerkkiä ja itse otimme lenteleviä hyönteisiä ruoaksemme. Oi kuinka elämä tuntui sinä päivänä hupaiselta ja kevyeltä kauniissa ilmassa ihanan Kotajärven rannalla! Kun yöksi saavuimme pesäämme, olimme unissamme lentelevinämme perhosten perässä kultaisen päivän paistaessa.
Tämä ensimäinen kesä onkin ollut elämäni onnellisin aika. Seuraavana keväänä vaivaloiselta talvimatkalta palattua aloimme erään toisen västäräkin kanssa laittaa pesää teidän pajanne lahonneeseen salvameen. Pesä onnistui muuten hyvin. Pahanilkiset pojatkaan eivät sitä löytäneet, se kun oli ruispellon puolella salvamessa, jonne heillä ei ollut mitään asiaa. Mutta kun poikasemme kerran kesemmällä juoksentelivat ruoanhakupuuhissaan teidän kesannollanne, heitti Pekka poikanne yhtä poikasistani kivellä siipeen, niin että siipiluu katkesi. Tavottipa Pekka poikastani kiinnikin, kun näki kiven sattuneen, mutta poikanen, vaikka ei päässytkään lentämään, juoksi aidanraosta ruispellon puolelle ja kätkeytyi kasvavaan rukiiseen. Siinä sitten poikaseni kaiken kesää juoksenteli siipirikkona teidän kesantopellollanne kykenemättä lentämään. Surkea oli meidän vanhempien katsella, kuinka se, toinen siipi aivan suorana ja maatavetävänä, haki kesannolta ruokaansa. Koettipa paha poikanne juosta usein sen kanssa kilpaa saadakseen sen kiinni, mutta poikanen juoksi henkensä edestä, pelasti ja piilotti itsensä milloin mihinkin.
Syksy tuli. Meidän toisten västäräkkien täytyi lähteä kylmää ja nälkää pakoon etelämaihin. Siipirikosta pojastani ei ollut lähtijää, se kun ei kyennyt lentämään. Hän jäi teidän riihenne ympärille juoksentelemaan. Minä käskin tuttavani keltasirkun seuraamaan poikani kohtaloita, hän kun jäi koko talveksi saman riihen luo.
Kun tänä keväänä palasimme, me västäräkit sekä muut muuttolinnut, kysyin ensi työkseni sirkulta, tietääkö hän mitään kertoa siipirikosta pojastani.
Tässähän se poikasi teidän mentyänne juoksenteli riihen ympärillä pari kolme viikkoa hakien matosia ja hyönteisiä, mitä riihestä tulevan lämmön vuoksi oli yöhalloilta säilynyt. Yönsä vietti se riihen salvamen juuressa maassa, johon lämmin ilma salvamenrakosesta tuli ja lämmitti sitä. Kun minä eräänä ankarana halla-aamuna lokakuussa auringon noustessa lensin yösijaltani ruumenhuoneen räystään alta siemeniä riihen edestä noukkimaan, näin minä, että sinun siipirikko poikasi istua kyhjötti pää painuksissa riihennurkkauksella kuuraisena, väristen ja palellen. Ei jaksanut edes päätään kääntää, vaikka me toiset linnut, sirkut ja varpuset, nokimme siinä riihen edessä. Ja kun nousevan auringon säteet sattuivat kuuraiseen ruohoon ja häneen, ojentui hänen toinenkin siipensä, nokka painui maahan, ruumis vavahteli muutamia kertoja — ja siihen hän kylmään ja nälkään kuoli. Näin kertoi tuttavani keltasirkkunen.
En joutanut kuitenkaan kauvan kuollutta poikaani suremaan, sain pian uutta surun aihetta. Tänä keväänä laitoimme me västäräkki puolisot pesämme teidän riihihalkopinoonne. Pesä oli valmis ja munat pesässä. Olimme eräänä aamuna ruokaamme etsimässä tältä samalta kesannolta mitään vaaraa aavistamatta. Yht'äkkiä kuulin varpuishaukan siipien suhinaa takaani, järvenrantalepikosta päin. Päästin ääntä niin paljon kuin suustani sain ja lennähdin ylös maasta. Puolisoni, joka oli vähän loitommalla minusta, ei arvattavasti kuullut enemmän ryöstäjän siipien suhinaa kuin minun ääntänikään ja joutui varpuishaukan saaliiksi. Näin, kuinka puoliso-raukaltani höyhenet pöllysivät varpuishaukan kynsissä sen lentäessä samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.
Niin jäin minä yksin pesää hoitamaan, munia hautomaan ja pienokaisia elättämään. Työtä ja huolta on paljon. Niiltä en jouda suremaankaan, vaan näytän iloiselta surujeni keskelläkin. Olen sinulle, Matti, liian kauvan elämäni vajaita valittanut, pienokaiseni ehkä kaipaavat ruokaa. Yhtä minä kuitenkin vielä sinulta pyytäisin, ettet vaan kertoisi pojillesi pesästäni siellä riihihalkopinossa. Heihin en voi yhtä hyvin luottaa kuin sinuun, joka olet vanha ja vakava, joka suot meille pienillekin elämisoikeuden. Erittäin pelkään poikaasi Pekkaa, joka poikaseni viime kesänä siipirikoksi saattoi.
Tämän sanottuaan huomasi västäräkki pienen onkimadon kiemurtelevan mulloksella, lennähti auransarvikolta, sieppasi sen ja vei poikasilleen riihihalkopinoon.
Matti rupesi myöskin kyntämään. Häntä harmitti kovin Pekan kovasydäminen teko viattomalle västäräkille. Hän ei osannut aavistaa, että hänen Pekka poikansa, joka oli hänen mielestään niin hyvä ja kiltti, saattaisi olla paha pikkulinnuille, jotka ovat ihmisille sekä hyödyksi että huviksi. Lapsiaan päätti hän vakavasti varottaa tekemästä pahaa lintusille enemmän kuin muillekaan luontokappaleille.