Mutta jonkun ajan kuluttua tiedettiin jo kylässä kertoa, että Mölleri ostaa kaikki ohrat isänniltä, rakentaa tehtaan Oinasmäen vainiolle ja antaa työtä köyhille kyläläisille.
Ja pian puheet toteutuivatkin.
Mölleri rupesi rakentamaan pitkää rakennusta. Se tuli toisesta päästä kaksinkertaiseksi, ja pitkä musta savupiippu kohosi korkealle ilmaan. Kun rakennus oli valmis, naulattiin sen seinään pitkä musta lauta, jossa oli suuria valkeita kirjaimia. Kylän pojat lukivat siitä sanan "Oluttehdas".
Mikä on oluttehdas? kysyivät keskenään pojat. Mutta ei kukaan tiennyt selittää sitä.
Mölleri osti talollisilta kaikki ohrat velaksi ja antoi alussa uutta juomaansa kaupanpäälliseksi. Mutta sittenkun juoma oli tullut tunnetuksi, maksoi hän ohrista hyvän hinnan joko rahassa tai oluessa. Ennenkun uuteen juomaan totuttiin, jätti se kurkun karvaaksi ja teki silmät harmaaksi. Mutta kun se oli kylään koteutunut, haluttiin sitä erittäin ahneesti. Moni möi tai vaihtoi ohransa olueen niin tarkkaan, että taloon ei tahtonut jäädä ohrasia puurojauhojakaan. Saihan sitä kotipatioista olutta samasta ohramäärästä enemmän kuin tehtaan olutta, mutta eihän nyt emännillä ollut vaivoja, ja miesväki joi uutta juomaa paljoa halukkaammin.
Näin kului muutamia vuosia. Mölleri rikastui, osti taloja ja hevosia, määräsi kunnan ja kirkon asiat ja oli tervetullut ystävä koko pitäjässä. Paikkakunnan olot muuttuivat, mutta sitä luultiin kehityksen vaatimaksi.
Eräänä kesänä kulki kylän joessa ensimäinen tukkilautta. Tukkipojat pysähtyivät kylään ja kävivät hyvin ahkerasti oluttehtaalla. Illalla syntyi kylänmiesten kanssa tappelu joen äyräällä, jossa eräs kylän pahin tappelija ja oluenjuoja Tappura-Vekki kuoli. Tukkilaisen kanki oli sattunut häneen liian lujasti. Silloin olivat pojat nähneet, miten nimismies Takkala ajoi kylään ja meni Möllerille, jossa hiiri oli alkanut käydä ahkerasti. Poliisitutkinnossa havaittiin Vekin kaatuneen teräväkulmaiseen kiveen ja kuolleen sen johdosta. Vaan että tukkilaiset vasta pysyisivät paremmin alallaan, muutti kylään siltavouti asumaan. Mies parka oli kuitenkin hyvin sairas, että usein saatettiin Mölleriltä kotiin taluttamalla.
Pikku pojat eivät paljon kylän asioista piitanneet. Mutta kun Mölleri veti oikotien tehtaaltaan vasta valmistuneelle rautatieasemalle kisakentän läpi, joutuivat he monasti tuumimaan, mitä varten heidän vapauttaan oli häiritty ja mitä kylässä asiasta tuumittiin.
"Tässähän on alati vaarassa joutua tuon Kimo ruojan jalkoihin", sanoi Patamäen poika Pekka, kun täytyi kisoilta väistyä Kimon tieltä.
"Kyllä meidän käy kerran yhtä nolosti kuin Tappura-Vekinkin, että kannetaan tästä Möllerin tähden vielä hautaan", lisäsi Kujalan Kustaa.