Sinne olivat kokoontuneet kaikki seudun pienokaiset: oli siinä hienopukuisia lapsia, toisia vaatteissa karkeammissa, olipa sellaisiakin, joilla paljas polvi vilkutti lyhyen housunlahkeen ja alasvaluneen sukan välistä. Mutta mitäpä tuollaisesta pikkuseikasta, — pääasia oli, että kelkka liukui! Ja nousu ylös mäkeä pani posket rusottamaan ja silmät säteilemään.
Täällä tapasi Lauri Väinönkin, pyykinpesijälesken pojan. Hän oli joskus tuonut pesuvaatteita Laurin kotiin. Väinölläkin oli kelkka, vaikka tosin vain vanha rämä. Hyvä se sentään oli kulkemaan, sen huomasi Laurikin Väinö kun leveäjalaksisella puukelkallaan mennä huristi pitemmälle pehmeässä lumessa.
Seuraavana aamuna heräsi Lauri tavallista aikaisemmin. Kiireimmän kautta pukeutui hän, ja sitten mäelle! Sielläkös oli iloa! Kelkat kiitivät huimaavaa vauhtia eteenpäin, ilma kun oli kylmempi ja lumi kovaa. Tuskin malttoi vuoroansa odottaa. Ja sitä melua! Jokainen huusi: pois tieltä! pois tieltä! Eihän siinä aina hätää ollut, mutta se kuului asiaan, nähkääs.
Oli siellä taas Väinökin. Tapahtuipa sitten, että hän mäkeä ylös kavutessaan, juuri oli kelkkoineen radan yli menossa, kun Lauri aika kyytiä tuli mäkeä alas, ja — räiskis! — siinä meni Väinön kelkka rikki, toinen jalas poikki ja istuinlauta säpäleiksi. Laurin rautainen kelkka oli töytännyt sitä vastaan. — Väinö ihan tyrmistyi nähdessään rakkaan kelkkansa pilalla; sillä rakas se oli hänelle, äidin jälkeen rakkain maailmassa. Ensin hän ei tahtonut uskoa asiaa todeksi, mutta kelkkaa hetken katseltuaan ja vedeltyään puhkesi hän niin haikeaan itkuun, että muillekin lapsille tuli kyyneleet silmiin, ja moni häntä yritti lohduttaakin. Mutta Väinö ei kuullut kenenkään puheita. Katkerasti itkien kokoili hän kelkkansa palaset ja, ne syliinsä puristettuina, lähti kotiinsa pitkin matkaa nyyhkien. Toiset lapset kuulivat hänen vähä väliä valittelevan: minun kelkkani, minun kelkkani!
Lauri laski vielä muutamia mäkiä. Mutta eipä se tahtonut enää niin hupaiselta tuntua, ja hänen mielestään katselivat häntä toiset lapset ikäänkuin moittien, — vai lieneekö omatunto pannut hänet niin ajattelemaan? Kotonakaan ei Väinön katkera itku tahtonut mennä mielestä. Eikä käynyt isälle ja äidille mäenlaskusta yhtä innokkaasti jutteleminen, kuin hänellä oli tapana. Illalla makuulle mennessään oli hän niin surullisennäköinen, että äiti kysyi: mikäs minun pikku poikaani nyt vaivaa? Mutta Lauri ei voinut hänelle kertoa ajatuksiansa, hänen kun rehellisenä poikana olisi täytynyt tunnustaa tarkka totuus, kuinka hän tahallaan oli laskenut Väinön kelkkaan.
Yöllä uneksi Lauri olevansa taas kelkkamäessä. Mutta — ihme ja kumma! — hän olikin nyt Väinö ja Väinö oli hän. Ja sattuipa niin, että hänen kelkkansa meni rikki, se toinen Lauri kun laski siihen, — ei vahingossa, vaan ihan ehdoin tahdoin. Hänen mielestään oli Lauri oikein paha poika. Ja mistä saisi hän uuden kelkan? Eihän hänen äidillään, köyhä kun oli, ollut varaa ostaa toista. Hänestä tuntui koko maailma niin ilottomalta. Ja Lauri, joka hänen kelkkansa oli rikkonut, oli niin sanomattoman onnellinen, hänellä kun oli niin kaunis sinivalkoinen kelkka. — Lauri huokasi syvään — —.
— Mikäs Lauri poikaani vaivaa, kun unissaan niin huokailee? kuuli hän äidin hellän äänen kysyvän, ja kun hän raotti silmiään, näki hän äitinsä hymyhuulin istuvan sängyn laidalla.
— Minun kelkkani! huudahti Lauri tuskallisesti.
— Kyllä se on eteisessä puulaatikon päällä, sanoi äiti.
Nyt muisti Lauri, että hän olikin Lauri, eikä Väinö.