Itkien kertoi hän äidilleen unensa ja eilispäivän tapahtuman, kaikki rehellisesti.
— Luetaan ensin aamurukouksesi, sitten puhelemme tästä asiasta, sanoi äiti leppeästi.
Kun he yhdessä olivat rukoilleet Isä meidän rukouksen, kysyi äiti: Jos sinä nyt olisit Väinö, niin voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle Laurille?
Lauri mietti hetkisen, huokasi syvään ja sanoi alakuloisena: K-y-l-l-ä; — mutta kelkka!
— Niin, katsos, rakas Laurini, kuinka vaikea sinusta on ajatuskin, että kelkkasi olisi mennyt rikki. Miltähän tuntunee tuosta oikeasta Väinöstä olla ilman kelkkaa?
Taas mietiskeli Lauri hetkisen. Vihdoin nosti hän rivakasti päänsä ja sanoi, silmät ilosta säteillen:
— Äiti, äiti, minä annan hänelle kelkkani! Saanko? Tahi anna minun tyhjentää säästölaatikkoni, kenties on siellä niin paljon rahaa, että ostetaan uusi. — Tähän äiti ilolla suostui ja lupasi lisätä puuttuvan määrän.
Yhdessä he sitten kulkivat kaupasta kauppaan, kunnes löysivät samallaisen sinivalkoisen kelkan kuin Laurinkin. Kevein askelin riensi Lauri äitinsä kera Väinön kotiin, uutta kelkkaa vetäen. Matka sinne ei ollut lyhyt, mutta hyvän mielen tähden ei väsymys tuntunut.
Kovin näyttivät Väinö ja hänen äitinsä hämmästyneiltä, kun vieraat astuivat heidän matalaan kotiinsa, ja vielä enemmän kummastelivat he kuullessaan, että nämä toivat Väinölle niin kauniin joululahjan. Sillä aikaa, kun äidit puhelivat keskenään, selvittelivät Lauri ja Väinö asiansa, suoraan, kuten miehet ainakin. Epäröiden läheni Väinö uutta, somaa kelkkaa, jota ei oikein tahtonut uskaltaa uskoa omakseen.
— Onko tämä oikein minun omani? kysyi Väinö.