Lahtelan pikku Aune — kolmevuotias tytöntyllerö — puuhaili ahkerasti leluineen kamarissa. Äidillä ei ollut tällä kertaa aikaa huolehtia Aunesta. Hänellä oli paljon puuhaa, sillä nyt oli joulunaatto. Aune oli jätetty ypöyksin. Isälläkin oli kiire. Hänelläkään ei ollut aikaa leikkiä Aunen kanssa. Luonnistui se jonkun aikaa yksinkin leikkiminen, mutta ei kauvan. Ennen oli aina äiti ollut mukana ja silloin oli hauskaa. Aune kyllästyi pian ja lähti etsimään äitiä. Keittiössähän se puuhaili posket punaisina ja otsa hikisenä. — Aunen pieni sydän ei oikein käsittänyt, mitä varten nyt niin puuhattiin ja mikä juhla se joulu oli. Äiti ja isä olivat kyllä monasti puhuneet Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan sekä joulusta, mutta pikku Aune ei muuta käsittänyt kuin sen, että Jeesus oli niin hyvä, ettei Hänen vertaistaan ole ja että Hän on lasten ystävä.
Ihmeissään ja ajatuksissaan seisahtui Aune muurin viereen, jossa matalalla laudalla oli astioita. Siihen oli nostettu vasta äsken tulelta otettu pata. Se oli nokinen ja musta. Huomaamattaan kosketti Aune kädellään sen pohjaa, ja — käsi tuli aivan nokiseksi. Aune piti kättään laudalla eikä heti huomannut, mitenkä tahrainen se oli. Mutta kun hän ojensi kättään ottaakseen äidin tarjoaman lämpimäistortun, pelästyi hän huomatessaan, mitenkä musta oli käsi. Hän parahti väkivaltaiseen itkuun. Äiti otti Aunen syliinsä ja lohdutti häntä. Aune itki yhä katkerammin. Vasta sitten, kun kaikki noki oli kädestä pesty, hän vähitellen lakkasi itkemästä.
Äiti vei hänet sitten sylissään kamariinsa ja istui tuolille. Kirkas kyynel vieri hänen poskilleen. Hän katsoi suloisesti pienokaiseensa, ja kuiskasi hänelle jouluillan hämärtämässä huoneessa: "Rakas pikku Aune, sinä pelkäsit nokista kättäsi siitä syystä, että sydämesi on puhdas. Siellä ei ole tahrapilkkuja. Puhtautesi kuvastui äsköisessä itkussasi. Kunpa, pulmuseni, aina säilyttäisit puhtautesi. Sielun puhtauden merkkinä on ulkonainen puhtaus. Hyvä Jumala! Suojele rakas lapsemme kaikilta tahroilta maailmassa." — Näin puhui äiti. Aune kuuli sen, mutta hänen lapsen ymmärryksensä ei käsittänyt mitään siitä, mitä äiti puhui. Tuli kuitenkin kerran aika, jolloin hän sen käsitti.
* * * * *
On kulunut monta pitkää vuotta. Aune on jo kymmenen vuoden vanha. On taaskin joulunaatto. Siunattu joulujuhla, joka aina on uusi vanhanakin. Paljon on muuttunut seitsemässä vuodessa. Isä ja äiti ovat vanhentuneet ja tulleet vakaviksi, vaativiksi. Entäs Aune sitten? Hänestä on tullut mitä reippain koulutyttö. Tavallisuuden mukaan ovat koulut loppuneet muutamia päiviä ennen joulua. Nyt puuhailee Aune äidin apuna, milloin keittiössä, milloin juosten asioilla, milloin mitäkin tehden. Suuret hikihelmet virtailevat pitkin otsaa ja poskia aina kaulalle asti. Aunella on kovin kuuma, mutta ei hänellä ole aikaa sitä ajatella, onhan nyt joulu ja joulukiireet. Tämä on ensimäinen joulu, jolloin Aune on saanut yksin koristaa joulukuusen. Onhan siinä työtä! Ja joululahjat sitten! Nekin ovat pantavat kääröihin, erikseen isän ja äidin. Kiire sillä äidilläkin on. Siellä hän vain keittiössä puuhailee, tarvitseepa useasti Aunenkin apua.
Vihdoin loppuu kiire. Lähenemistään lähenee se jännittävä hetki, jolloin kuusen kynttilät sytytetään, jouluvirsi veisataan ja joululahjat sinkoilevat ovesta sisälle.
Tuli hetki. Tuossa tulla tupsahti käärö lattialle. Se oli Aunelle. Posket hehkuvina ja ilosta hypähdellen juoksi Aune ja kaappasi käärön nauhasta. Mutta samalla huomasi hän molemmat kätensä olevan aivan nokiset. Hiukan Aune säpsähti, mutta juoksi kuitenkin heti pöydän luo avaamaan kääröänsä. Aune luuli, ettei kukaan huomannut hänen tahraisia käsiään. Mutta äiti näki. Hän huomasi, että Aunen kädet olivat tahraiset, ja että hän vain hiukan säpsähti ja katsahti ympärilleen, jotta näkikö muka kukaan. Äidin mieleen muistui jouluaatto seitsemän vuotta sitten, ja suuret kyynelkarpalot putoilivat hänen poskilleen.
— Äiti! Mikä sinun on, rakas äiti? — huudahti Aune ja aikoi kiepsahtaa äitinsä kaulaan.
Äiti tarttui Aunen käsiin ja katsoi lempeästi häneen. — Rakas lapsi! Katsohan mitenkä tahrainen olet juhlien juhlina, sanoi hän. Aune säpsähti taasen, vetäsi kätensä äidin kädestä ja pyyhkäisi niitä valkoiseen esiliinaansa. Sekin tuli tahraiseksi. Aune punastui. Yhä lempeämmin katsoi äiti häneen ja talutti hänet kanssansa tuolille istumaan. Liikutettuna kertoi äiti, mitä oli tapahtunut seitsemän vuotta sitten, kuinka Aune silloin oli peljännyt kauheasti nokista kättään eikä suinkaan tahtonut sitä salata, ja kuinka äiti oli silloin sulkenut hänet Jumalan suojeleviin käsiin.
Silloin ei Aune ollut ymmärtänyt äidin puhetta. Nyt hän ymmärsi.