Äidin kertomusta kuunnellessa vieri Aunen silmistä kyynel toisensa perästä. Tulvanaan ne tulvivat poskille, leualle ja siitä valkoiselle esiliinalle. Aune muisti nyt, ettei hän ole aina ollut läheskään niin hyvä, kuin olisi pitänyt. Läksyt olivat useasti tulleet huonosti luetuiksi ja koulussa hän oli aina ollut vihainen naapurin Annalle, joka osasi läksynsä paremmin kuin hän. Koulutiellä oli hän katsellut ja nauranut, kun pojat rääkkäsivät suntion kissaa, vaikka tietysti olisi pitänyt kieltää. Kotona ei tullut aina totelleeksi isää eikä äitiä. Joskus oli tullut heille valehdelleeksikin. Eiväthän ne suuria olleet ne valheet, sellaisia pieniä hätävalheita, mutta nekin olivat rikoksia.
Kun Aunen kädet olivat jo puhtaat ja esiliina muutettu, putoili vielä kyynel toisensa perästä sillekin. Muistui mieleen se Mäkelän Olli raukka, joka oli ollut koulussa niin likainen ja samalla paha poika. Ei Aune tahtoisi tulla sellaiseksi. Ei!
Vasta myöhemmin illalla tyyntyi Aune. Ei tahtonut tulla enään entinen iloinen tuuli, mutta siitä huolimatta tuntui vähitellen siellä sisimmässä niin suloiselta, niin rauhoittavalta. Mistähän se tuli?
Kun äiti seuraavana aamuna aikaisin tuli herättämään joulukirkkoon ja istuutui Aunen vuoteen viereen, kiepsahti Aune äidin kaulaan ja kertoi, mitä Jeesus oli hänelle tänä jouluna tuonut. Aune oli päättänyt ruveta oikein hyväksi tytöksi. Niin hyväksi kuin syntinen ihminen suinkin voi, ettei isän eikä äidin tarvitseisi milloinkaan itkeä hänen pahuutensa tähden. Jeesus, jolla ei yhtään syntiä ollut, oli löytänyt tien Aunen sydämeen ja Aune oli oppinut, että sydämen puhtaus ei osottaudu ainoastaan sanoissa ja töissä, vaan myöskin ulkonaisessa puhtaudessa.
Liikutettuna puristi äiti rakasta Auneansa rintaansa vasten. Hänen jouluilonsa oli nyt kaksinkertainen.
Syntymäpäivälahja,
Kalervo käveli vihaisin katsein, vaikka huomenna oli äidin syntymäpäivä. Hänellä oli kaksi harmin syytä. Kun kerron ne, ette varmaankaan kovin Kalervoa moiti.
Eilen oli hän kaksi tuntia liottanut pitkää purjelankaa puutarhan lammikossa eikä kuitenkaan siihen ollut ainoatakaan kalaa tarttunut. Sitä paitsi hän siinä onkiessaan sattui luiskahtamaan kylmään veteen. Silloin kastuivat hänen kenkänsä, sukkansa ja jalkansa aivan polviin saakka. Jos hän olisi mennyt ilmottamaan sen äidilleen taikka palvelustytölle, olisi hän saanut kuivat sukat eikä siitä sitten olisi ollut mitään. Mutta Kalervo ei ilmottanut. Hän ajatteli vain onkimista eikä märkiä jalkojaan. Eilen illalla vielä olivat sukat niin märät, ettei niitä tahtonut saada pois jalasta. Ja nyt oli mies-pahan pää niin raskas kuin lyijynuija. — Siinä oli yksi syy Kalervon tyytymättömyyteen.
Toinen syy oli tällainen. Hän tiesi, että äidin syntymäpäivä oli huomenna. Hyvä tuuma lahjoittaa kala äidille täytyi jättää, kun onkimisesta ei tullut mitään. Hän oli sen sijaan tänä aamuna suurella vaivalla pannut kuntoon vanhan jousipyssynsä aikoen antaa sen. Mutta silloin tulee vanha Mari ja sanoa tokaisee: "Oletko sinä höperö, poika? Ei äiti jousipyssyllä mitään tee!"
Kummako jos Kalervo tuskitteli? Eihän hän tietänyt, minkä lahjan keksisi, jota ei Mari sanoisi mitättömäksi. Hän astuskeli karjakartanon puolelle ja kiipesi ullakkoon, jossa säilytettiin heiniä. Silloin… niin, mitä tämä merkitsi? Heinäläjästä hyppäsi kirjava kana. Ja se vasta kirkui ja kaakatti! Kun Kalervo uteliaana lähestyi sitä paikkaa, huomasi hän heinissä kahdeksan valkeaa kaunista munaa. Vaikka hänen päätään kivisti, hypähti hän riemuissaan: