Talvella saivat ulkosaariston asukkaat olla yksin saarellaan, taistella pakkasta ja tuulla vastaan. Ja lapset saivat kauniisti olla seinien sisällä, sillä ei ollut niinkään hauskaa pistää nokkaansa ulos. — Mutta kun kevät saapui ja muuttolinnut etelästä palasivat, silloin alkoi elämä ulkosaaristossa. Ja kun ensimmäiset kesäpäivät tulivat ja aurinko paahtoi hellästi tehden olon kaupungissa sietämättömäksi, silloin kaupunkilaiset etsivät viileämpiä olopaikkoja tulvehtien maalle ja saaristoihin.
Silloin sai Risto-kalastajakin ulkosaaristoon kesävieraita. Taiteilija, joka täällä perheineen oli useita kesiä viettänyt, ei tietysti jäänyt tulematta; sillä hän piti paljon ulkosaariston vaihtelevasta luonnosta. Meren rannalla hän pitkät päivät istui maalaamassa, kuvasi mahtavat aallot, kun ne ärjyen saapuivat kallion luo, kuvasi tyynen lahden, johon kuvastui tuuheat, tummat kuuset.
Kertun ja Erkin ilo oli myös suuri, kun saivat kesän viettää yhdessä taiteilijan lasten kanssa. Alussa olivat tietysti ujoja, mutta kauvanpa ei kestänyt, ennenkun kaupunkilaiset ystävyydellään heidät kokonaan voittivat. Yhdessä he lahdella sousivat, yhdessä lehdossa temmeltivät.
Mutta hupenipa kesän lyhyinen aika. Surukseen näkivät Kerttu ja Erkki, kuinka päivät aina lyhenivät ja miten ilma muuttui viileämmäksi. Ja eräänä elokuun päivänä oli vene valmiina valkamassa odottaen vieraita, jotka Risto-kalastajan soutamana poistuivat saaresta. Jo oli kaikki valmiina, ja hiljalleen, mutta varmasti eteni venho saaresta.
Kun Kerttu ja Erkki olivat sanoneet hyvästi herrasväelle, oli rouva luvannut antaa heille joululahjoja. Kertun piti saada nukke, joka oikein ummistaa silmänsä, kun sen asettaa levolle; Erkille taas oli luvattu juna, oikea juna, joka kulkisi itsestään. — Isä saisi tulla hakemaan ne samalla, kun hän joulun edellä lähtee kaupunkiin muille ostoksille.
Tämä asia oli lasten mielessä, ja siksi ei talvikaan tuntunut niin ikävältä, kuin muutoin olisi ollut.
Joulu läheni lähenemistään.
Jo heti, kun meri oli saanut jääpeitteen, Kerttu ja Erkki rupesivat odottamaan joulua, jolloin saisivat nuo kauniit joululahjansa. Varhain he laskivat, kuinka monta yötä oli nukuttava, ennenkun isä lähtisi kaupunkiin. Joka aamu, heti herättyään, Erkki veti seinään viivan, ettei vain erehtyisi laskussaan. Viimein ei ollut muuta kuin yksi yö, — seuraavana aamuna varhain isä vihdoinkin lähtisi.
Sinä yönä ei uni lapsille tahtonut maistua. Kerttu kuvitteli mielessään, miten se voisi olla mahdollista, että nukelta silmät menevät kiinni, ja minkähänlainen puku sillä mahtoikaan olla. — Erkin mielessä taas pyöri juna. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan oikeasta junasta, joka kulki pitkin rautaista tietä. Mitenkähän juna voisi käydä meidän tuvan lattialla, eihän siinä ollut minkäänlaista rataa.
Näihin mietteihin lapset nukahtivat.