Varhain seuraavana aamuna oli Risto-kalastaja jaloillaan. Oli pitkä matka käveltävä, ennenkun pääsi hevoskyytiin, joka oli luvassa. Pari muuta saaristolaista teki myöskin matkan kaupunkiin.
Erkki heräsi, kääntyi vuoteellaan, hierasi silmiään ja katsoi varmuuden vuoksi seinässä olevia viivoja. Ei ollut epäilemistäkään isän kaupunkiinlähdöstä.
— Joko isä on lähtenyt? kysyi hän viimein yhä hieroen silmiään, aivankuin olisi liian kauan nukkunut.
— Täällähän minä vielä olen.
— Muista sitten, isäkulta, käydä noutamassa junani!
— No muistanhan minä.
— Ja kysy isäkulta vielä, kuinka sen saa käymään.
— No kyllähän minä, nukuhan vain!
Tuntui Erkistä kuin olisi hän vapautunut suuresta huolesta. Hän laskeutui taas levolle. Isä otti karvalakkinsa naulasta ja käänsi sen korville.
— Isä! Isä! huusi Kerttu.