— Eihän me kauan olla, ja annetaan hevosen juosta sitä kovempaa, muistutti Matti.
— No, jos tuota nyt sitten… Risto otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sivelsi partaansa, kun he astuivat kapakkaan.
Sielläpä vasta oli elämä! Tupakansavu oli kuin paksu sumu merellä. Toiset kinasivat, toiset vannoivat. Tarjoilija kiirehti pöydästä toiseen tuoden uutta juomaa, minkä ennätti. Olihan tuolla nurkassa kuitenkin yksi vapaa pöytä, aivan kuin varattu heille.
Kovin tuntui tämä Ristosta oudolle. Hän olisi tahtonut kääntyä heti takaisin; mutta eihän se nyt mitään voinut tehdä, jos sitä hiukan lämpimäkseen — ja onhan tässä aikaa — —
Nopeaan kuluivat hetket. Ensimäiset tilaukset olivat jo lopussa ja toisia tuotiin. Mieliala tuli hilpeämmäksi ja iloisemmaksi, ja siinä sitä sitten pöydän ääressä tarinoitiin vanhoja muistoja.
— No juodaan lasit pohjaan, niin saadaan uutta!
— Niin, mitäpä sitä säästää!
Mutta nyt muistui koti Riston mieleen. Ulkona oli hämärää. Epäilemättä pitäisi minun jo olla kotona tai ainakin matkalla sinne, hän ajatteli.
— Eiköhän jo olisi aika lähteä? sanoi hän tovereilleen.
— Mitä sinä joutavia!