Onneton vaimo tekee lähtöä. Hänen silmänsä ovat punaiset itkusta.
Äiti ei tarvinnut selitystä, hän ymmärsi hyvin, että isä oli voittanut kiusauksen, oli ollut vahva — muuten hän olisi nyt yhtä onneton kuin Matin vaimo.
Mielihyvällä katseli Risto-kalastaja iltasella lastensa leikkiä joulukuusen luona. Hän tiesi, että Kertun ja Erkin joululahjat pelastivat hänet joutumasta saman kohtalon alaiseksi kuin toverinsakin. Heidän lapsellinen ilonsa oli tullut hänen mieleensä ja juuri siitä syystä oli hän lähtenyt kapakasta kotiinpäin. —
Nyt Ristokin ottaa osaa lastensa leikkeihin. Hän asettaa Erkin junan kulkemaan sekä lupaa tehdä kehdon Kertun nukelle. Lapset kummastelevat isän hellyyttä; he eivät koskaan ole nähneet isää niin lempeänä kuin tänään. Hän ottaa lapset polvilleen keinumaan, silittää heidän pehmoista pellavatukkaansa, taputtelee heitä poskelle. — Ei koskaan ole joulu ollut niin kaunis kalastajamökissä kuin nyt.
Korven Kallen jouluaatto.
Kylmä on talvipäivä, huurteessa seisovat viitat, viluisesti narahtaa lumi kulkijan askelissa, joka repaleissaan jäällä taivaltaa kirkonkylää kohti. Pureva pakkanen tunkeutuu ryysyjen läpi, kohmeessa ovat kädet, jalkoja paleltaa, vilun väreet kiertävät pitkin ruumista. Hän kääntyy takaperin ja koettaa kääriä isoa sarkanuttuaan tiukemmin ympärilleen. Ei apua, kylmä viima tunkeutuu repaleiden läpi, mutta eteenpäin ponnistaa Kalle, Korven pieni huutopoika. Huomenna on joulu, kerran saa olla hänkin joulukirkossa.
Lyhyt talvipäivä alkaa jo hämärtyä, kun poika kylmän kangistamana astuu pappilan tupaan. Hän rientää heti uunille, riisuu nuttunsa, heittää kenkänsä, suloinen lämpö hivelee kohmeista ruumista. Ei yksinäistä poikaa huomaa kukaan, paljon on touhua tuvassa. Kun sitten laskeutuu uunilta repaleinen poika, kasvot hohtavina lämmöstä, ovat kaikki ihmeissään.
"Mistä olet?" kysytään häneltä.
"Tuolla Korven torpassa olen huutopoikana", vastaa Kalle.
"Istu nurkassa, ett'et ole tiellä."