"Onko Jeesus se Jumalan poika, josta sisällä puhuttiin? Etkö veisi minua hänen luokseen?" tiedustaa poika.
"Siitä on jo kauvan — hyvin kauvan, kun hän syntyi, nyt on hän taivaassa, sieltä hän katsoo Kalleakin", vastaa palvelija.
Hän istuutuu Kallen viereen, hänen mieleensä palautuu oma lapsuutensa. Koruttomasti kertoo hän, kuinka Jeesus rakastaa kaikkia, rakastaa huutolais-Kalleakin. Hän muistaa erään lapsena oppimansa laulun. Yhdessä Kallen kanssa hän laulaa:
"Lasten parhain, ystävä Vapahtaja Jeesus on —"
Nyt tuntee Kalle, ett'ei Jeesus mennytkään tuonne kirkkaaseen saliin, vaan laskeutui sittenkin unohdetun orvon sydämeen.
Kauvan he siinä käsikädessä istuivat. Kun muut tulivat levolle, olivat vuoteet tekemättä. Jäähtyneen puurokupin vieressä oli leipäpala koskematta. Kyyneleet kimalsivat molempien silmissä. Ne kertoivat, kuinka Jeesus pienen huutopojan kautta oli löytänyt tien palvelijan sydämeen, ja kuinka oppimaton palvelija oli virittänyt valoa ja rakkautta orvon repaleiseen rintaan.
Kalle riisuu nuttunsa, laskee sen päänsä alle ja kovalle penkille paneutuu hän nukkumaan — onnellisena. Tuvassa sammutetaan lamppu, on pimeä, mutta Kallesta tuntuu niin turvalliselta.
"Kallen parhain ystävä Vapahtaja Jeesus on —" Niin hän lausuu hiljaa pimeässä kovalla vuoteellaan. Kalle on onnellinen.
Keittiönkin puolella sammuvat vähitellen tulet. Mutta sieltäkin kohoo sydän kohti korkeutta. Palvelija siellä rukoilee oman itsensä ja pienen huutopojan puolesta. Tulet sammuvat, tähdet vain tuikkavat, jouluyö leviää rauhallisena yli maan.
Naapurit.