Muistelma entisiltä ajoilta.
Korkealla, puuttomalla mäellä aivan kotitaloni vieressä oli pieni mökki. Se oli mielestämme viehättävin ihmiskoti, sen asukkaat maailman hauskimpia ihmisiä.
Mökissä asui vanha mykkä mies ja hänen yhtä vanha pieni sisarensa.
Kesät, talvet aamusta iltaan he puuhailivat ahkerina kuin muurahaiset vetäen korsia yhteiseen kekoon.
Velimies, joksi sisar häntä nimitti, hoiti pientä perunamaata, onki, kantoi metsästä suuret taakat risuja polttopuuksi ja paikkasi kyläläisten jalkineita.
Katri sisar perkasi ja suolasi kalat, kokosi marjoja, teki vastoja ja vispilöitä, vieläpä pieniä noitatemppujakin kylän taikauskoisten emäntien pyynnöstä. Siitä avusta emännät pistivät hänelle milloin pääliinan, milloin pellava- tai villanassakan.
Kerran saimme luvan mennä heidän luokseen. Monta kesäpäivää odotimme kärsimätönnä, että mökin suljettu ovi aukeaisi ja sen asukkaat tulisivat kotiin, niin että pääsisimme vierailemaan.
Tuolla jo Katri tulee. Hänellä on lyhyt kotikutoinen villahame, suuriruutuinen liina päässä, karkeassa pakkopaidassa kiiluu hopeasolki. Hän kantaa suurta lehvästaakkaa, mutta hyppää keveästi kuin nuori tyttö kiveltä kivelle. Vietyään lehväkset tuvan taakse, ett'ei eteen roskia syntyisi, kuiskaa hän parisen kertaa ts, ts! — Silloin valkoinen kissa hypähtää piilopaikastaan suoraan emäntänsä syliin. Se on Katrin lelliteltävä lapsi.
Omituinen kunnioituksen tunne valtaa meidät tölliin astuessamme. Tämä kaikki on heidän omaa tekoaan: eteinen kivilattioineen; pieni ruokakonttori, jossa kootut talvivarat säilytetään. Ja itse tupa.
Ovi on niin matala, että lapsenkin täytyy sisään tullessa kyyristäytyä. Mutta siisti ja puhdas on joka nurkka katosta lattiaan asti. Toisesta yksiruutuisesta ikkunapahasesta näkyy jokilaakso taloineen, peltoineen, ja etempänä kohoaa kirkontorni; toisesta näkyy kaivo ja polku.