1.
"Äiti", sanoi Alma Lund, "tahtoisin olla oikein onnellinen".
"Kukapa ei sitä tahtoisi", vastasi äiti hymyillen.
"Tahtoisin olla rikas ja kaunis. Minulla pitäisi olla kalliit vaatteet ja hyvää ruokaa joka päivä. En tahtoisi tehdä työtä, vaan muuta mikä huvittaisi, ja — sitten tahtoisin vielä olla 17-vuotias."
Äiti naurahti. "Ja minkätähden jo 17-vuotias?"
"Silloin minua kutsuttaisiin neidiksi, minulla olisi pitkät hameet, ja minä saisin tehdä mitä haluaisin."
"Olet 12-vuotiseksi kovin lapsellinen", sanoi äiti vähän huolissaan. "Minusta on yhdentekevää, miksi ihmiset minua kutsuvat, kunhan vain ovat ystävällisiä. Lyhyet hameet taas ovat paljon mukavammat kuin pitkät; niitä ei tarvitse kannatella, eivätkä ne kulu niin pian."
"Se on totta se", sanoi Alma, "sitä en tullut ajatelleeksi".
"Ja sitten, lapsi kulta, luuletko, että 17-vuotias aina saa tehdä mitä haluaa? Täytyyhän veljesi Valfridin olla aamusta iltaan kirjainsa ääressä. Eikä hän lupaa kysymättä saa tehdä pitempiä hiihtomatkojakaan. Ja Siiri-sisko sitten! Hän on jo täyttänyt 20 vuotta, ja yhtä kaikki tekee hän konttorissaan työtä koko päivän; väsyneenä, väliin oikein kalpeana hän iltasin sieltä palaa kotiin."
"Taitaa ollakin parempi olla vain 12-vuotias", sanoi Alma, "eihän sitten tule niin pian vanhaksi, väsyneeksi, sokeaksi, harmaapäiseksi ja ties miksi. Mutta, saahan toki toivoa itselleen rikkautta, hyvää ruokaa ja hienoja vaatteita?"