"Saa kyllä", vastasi äiti vakavasti, "kun vain muistaa, että rikkaus on lahja, josta meidän täytyy tehdä tili Jumalalle ja omalletunnollemme. Hyvä ruoka on kyllä hyvä asia. Mutta tapahtuuhan välistä niin, että rikas mies istuu hienolla valkosella pöytäliinalla, hopeakaluilla ja monenlaisella hyvällä ruualla katetun pöydän ääressä, mutta ei voi nauttia mitään; hänellä ei ole ruokahalua, tai saa hän kovia kipuja, jos syö vaikka kuinkakin vähän. Huolimatta rikkaudestaan ei hän ehkä saa nauttia muuta kuin kauravelliä, munia tai keitettyä maitoa."
"Sehän on kauheata, äiti!" huudahti Alma. "Mutta eikö Erkki-setä ole onnellinen? Hänellähän on suuri maatila, hevosia, vaunuja, kauniit huoneet, ja hän voi matkustaa ulkomaille joka vuosi?"
"Erkki-sedälläkin on vastuksensa, tuo kipeä jalkansa. Kun hänen aina on pakko pysyä paikallaan, niin on hän käynyt kivulloiseksi. Hänen täytyy joka kesä matkustaa kylpylaitoksiin. Lapsena Erkki-setä toivoi, tulevansa upseeriksi ja luuli, että jalka kyllä paraneisi. Mutta jalka ei parantunut, eikä hänestä niin muodoin voinutkaan upseeria tulla."
"Setä raukka! Ja minä kun luulin, että kaikki rikkaat ovat onnellisia! Mutta Winterhjelmit, äiti? Heillähän on kaupungissa hirmuisen hienot huoneet, miespalvelija ja vielä neitsytkin, jolla on valkoinen pieni lakki päässään. Katrilla ja Lillillä on hienoimmat vaatteet koko koulussa."
Surullisesti katsahti äiti Almaan. "Winterhjelmin vanhin poika karkasi keväällä Amerikkaan ja Katri…"
Alma punehtui. "Äiti, minä tiedän… Katri… Katri oli varastanut — oikein varastanut koulussa. Koko luokkamme silloin itki, me häpesimme niin. Katri raukka! Lilli raukka! Heidät lähetettiin sitten sveitsiläiseen kouluun. Ei, Winterhjelmit eivät ole onnellisia. Huomaan sen nyt."
"Kyllähän rikkaus itsessään on hyvä lahja. Sillä voi auttaa muita ja muodostaa omatkin olonsa hauskoiksi ja mukaviksi. Mutta rikkaus ei voi varjella surusta eikä huolista, ei sairaudesta eikä kuolemasta, ei synnistä eikä omantunnonvaivoista."
"Mutta rikkaat eivät tarvitse tehdä työtä?" virkkoi Alma vähän epäillen.
Äiti hymyili. "Onkos työ sitten niin suuri onnettomuus?" kysyi hän lempeästi.
Alma mietti vähän aikaa. "On", sanoi hän, "minun mielestäni on ikävää lukea läksyjä, parsia sukkia tai kitkeä puutarhaa. Kaikki muu on ikävää paitsi — pikkuleipien leipominen ja kahvipöydän kattaminen, sillä silloin saa aina jotakin, ja lämmin leipä tuoksuaa niin hyvälle."