"Sinä pikku laiskuri ja herkkusuu!" huudahti äiti. "Sinä et ole koskaan koettanut olla toimettomana. Jos nyt voisitkin laiskotella kokonaisen kauniin kesäpäivän, niin saatpa nähdä, että täysi-ikäisenä käy työttömänä olo pitkäksi."
"Luuletko niin, äiti?"
"Luulen kuin luulenkin. Tunnen ihmisiä, jotka eivät tee työtä. He ovat aina tyytymättömiä, väsyneitä, haluttomia ja hakevat vain huvituksia ajan kulukkeeksi."
"Hm", sanoi Alma, "kun ajattelen asiaa, niin muistan Katri ja Lilli Winterhjelmin kerran sanoneen, että heillä loma-aikana on aina niin ikävä. Heidän ei tarvitse parsia sukkia eikä kattaa pöytää. He kertoivat, että he silloin usein nukkuvat kahteentoista saakka, niin että päivä tuntuisi lyhyemmältä. Kun sattui sadesää, olivat he ihan epätoivossa, kun eivät koko päivää jaksaneet kertomuksiakaan lukea. En silloin ajatellut, että syy tällaiseen haluttomuuteen oli siinä, etteivät he tehneet työtä. Äiti kulta, olenpa minä puhunut paljon tyhmyyksiä tänään", sanoi Alma. "Sano, äiti, mikä sinun mielestäsi on onnea?"
2.
Äiti veti pikku tyttönsä luokseen, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: "Ihmisillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä onni on. Minun mielestäni on se ihminen onnellinen, joka on terve, hyvä ja toimelias, jolla on tyytyväinen luonne ja joka ajattelee enemmän muita kuin itseään."
Alma mietti vähän aikaa. "Terve minä olen", sanoi hän sitten, "ja hyvä? — niin tahdon koettaa, koettaa olla oikein hyvä. Hyvät ihmiset ovat niin hauskoja, niinkuin esimerkiksi Anna-täti. Ja sitten toimelias! Olenko minä toimelias, äiti?"
"Olet. Sinä olet ahkera koulussa ja kotona olet pikku oikea käteni, kun Siiri sisko on poissa."
"Mutta tyytyväinen luonne — eikö niin? Onko minulla sitä, äiti?"
Äiti nauroi. "En oikein tiedä. Olet toivonut rahoja, hyvää ruokaa, hienoja vaatteita ja vielä 17 vuoden ikääkin."