"En enää ajattele niitä", sanoi Alma. "Tavallisesti meillä on hyvää ruokaa ja seitsemäntoista vuotta täytän viiden vuoden perästä. Kyllähän minä soisin, että minulla olisi kauniimmat vaatteet ja paljon enemmän rahaa, mutta olen tyytyväinen siihen, mitä on — koetan olla tyytyväinen. Minä saan nyt 4 markkaa kuussa. Winterhjelmin tytöt saavat tosin 12 markkaa, mutta monella tovereistani ei ole kuin 1 markka, ja toisilla ei ole sitäkään. Ilma Heinollakaan ei ole mitään, ja kuitenkin on hän iloisin tyttö koko luokalla. Olikos sitten vielä muuta?"
"Ajatella enemmän muita kuin itseään", vastasi äiti.
"Luulen, että minä ajattelen vain omaa itseäni. Mutta tahtoisitko, äiti, auttaa minua ajattelemaan muita?"
"Kernaasti!"
"Ja iskeä silmää, kun sattuu tilaisuus ilahuttaa tai auttaa muita?"
"Kyllä, tyttöseni."
"Hyvä! Mutta, äiti, älä sano mitään Valfridille ja Tommolle, he vain nauraisivat. Tahdon auttaa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi, mutta he eivät saa huomata mitään. He jo pitävät itseänsä herroina. Sitten on minulla Tessu ja Piiju! Ei ole vaikeata olla heille hyödyksi. Tessu on onnellinen, kun saa kuulla satuja, ja Piiju oikein loistaa ilosta, kun häntä keinussa kiikuttaa. Mutta isä ja äiti? Mitä voisin tehdä teidän hyväksenne?"
Äiti vastasi: "Lapset valmistavat vanhemmilleen suurimman onnen käyttäytymällä hyvin ja seuraamalla vanhempiensa neuvoja. Jokaisessa kodissa sattuu sitäpaitsi pienelle tytölle monen monta tilaisuutta olla heille iloksi ja avuksi."
"Tiedän, mitä tarkotat. En ole muistanut koota isän sanomalehtiä enkä tuoda hänen tohveleitaan, kun hän tulee kotiin. Tahdon tehdä parannuksen. — Ja nyt täytyy mennä pöytää kattamaan. Äiti! Tuotanko kellekään onnea, kun keitän kahvia ja katan pöydän?"
"Jos teet sen hyvin, niin valmistat iloa isoille siskoillesi, ja saavathan Sohvi ja Kaisa sill'aikaa levähtää, lukea, kirjottaa tai ommella omiksi tarpeikseen."