"Mutta kun auttaa muita ja tuottaa heille iloa, niin tuntee itsensä niin onnelliseksi", arveli Alma.
Reetu silitteli pikku veikon mekkoa, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä Alma tarkotti. Viimein hän sanoi: "En tiedä, kuinka onnellinen olisinkaan, jos saisin tämän pojan nukkumaan. Porsas vinkuu nälissään tuolla lätissä, ja kun äiti tulee rannasta, niin suuttuu hän, jos se on saanut nähdä nälkää."
"Kuule Reetu, minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Anna tänne pikku Pietari niin hoidan minä häntä sillaikaa, kun sinä annat porsaalle ruokaa."
"Tässä on", huudahti Reetu iloisena. "Hänet on äsken pesty, saat ottaa pelotta syliisi."
Reetu juoksi navettaan päin ja Alma puhutteli pikku Pietaria. Tommo oli luvannut ottaa Alman pitkälle veneretkelle — Alma huokasi — niin armollinen ei Tommo usein ollut —, mutta ei auta, täytyy ajatella muita enemmän kuin itseään. Aivan oikein! Tuolla tulee jo Tommo.
"No, Alma, tule pian!"
"En voi, Tommo, en nyt juuri, minun täytyy auttaa Reetua." Itku pyrki kurkkuun nousemaan.
"Heitä poika nurmelle ja tule pois! Minä en odota."
Hän meni. Alma nieli kyyneleensä. Tommo ei odota, sen hän kyllä tiesi! Mutta sitten hän taas koetti ajatella, että hän tällä tekisi Reetun, hänen äitinsä, vieläpä pikku porsaankin onnelliseksi. Hän hyräili hiljaa itsekseen, ja poika nukkui hänen syliinsä. Kun Reetu tuli takaisin, kantoi hän veljensä kehtoon ja sanoi Almalle: "Kiitos, Alma kulta! Nyt saan levähtää vähän ja sitten pesen astiat ja panen puuroveden tulelle. Oi, kuinka hyvä onkaan, että tuo poika nukkui."
Alma riensi rantaan. Tommo oli lähtenyt. Sydäntä kirveli.