4.
Reetu ja Alma keskustelivat sitten usein siitä, miten työskenteleminen muitten hyväksi tekee ihmisen onnelliseksi. Alma oli Reetua vilkkaampi ja sai hänet tavallisesti ajatuksiaan ja puuhiaan ymmärtämään, Reetulla oli niin paljon työtä, ett'ei hän ehtinyt juuri muuhun. Koulussa oli läksyt ja kotona lapset ja porsas. Mutta kun hänessä kerran oli herännyt ajatus, että oli hauskaa palvella muita, niin sai hän usein tilaisuutta auttaa ja ilahuttaa ihmisiä. Koulussa tarvitsi joskus pieni toveri hänen apuaan, kun läksy oli vaikea; joskus taas täytyi pelastaa pienempiä kumppaneita suurempien poikien käsistä. Välistä hän sai sitoa riepuja sormien ympäri, kun joku oli veistohuoneessa loukannut itsensä. Reetu ei oikein uskonut, että porsas ymmärtäisi olla pahoillaan, kun sitä potkittiin, mutta Alma vakuutti, että kyllä se sen ymmärtää yhtä hyvin, kuin Pietari ymmärsi, kun häntä lyötiin. Reetu lupasi tästedes olla kärsivällinen sekä poikaa että porsasta kohtaan. Vaikeata se kyllä oli. Molemmat kirkuivat vähimmästäkin syystä, molemmat pyrkivät karkuun, Pietari kehdosta ja porsas lätistä.
Alma oli puhunut hyvin vakuuttavasti Reetulle, mutta hänestä itsestään oli usein hyvinkin vaikeata ajatella muita enemmän kuin itseään. Hänestä tuntui kuin Valfrid ja Tommo aina muistaisivat vain itseään, pitäisivät huolta vain omasta mukavuudestaan ja omista huvituksistaan. Eivät he ollenkaan huomanneet niitä pieniä palveluksia, joita pikku Alma-sisko heille teki. Ne olivat heidän mielestään aivan luonnollisia. Mutta äiti oli muitten hyväksi, ja hän kyllä huomasi pikku tyttönsä pyrkimykset ja palkitsi häntä ystävällisin katsein.
"On niin hauskaa, kun äiti tietää, että koetan olla kiltti", sanoi Alma väliin. "Ikävää on ponnistaa voimiaan, jos ei kukaan sitä kuomaa."
Muutamana päivänä oli Alma käynyt naapurikylässä asioilla, ja palasi nyt sieltä kotiin.
"Äiti", huudahti hän, "ei taida olla yhtään päivää, jona ei voisi jotain toisen hyväksi tehdä".
"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi äiti hymyillen.
"Se koskee Juntulan Liisua. Hän istui tien vieressä itkien sitä, ett'ei hän enää syksyllä pääsekään kansakouluun. Kaksi vuotta on hän koulua käynyt, ja nyt osaa hän isän mielestä kylliksi sekä lukea että kirjottaa. 'Onko isäsi sitten köyhä?' kysäsin. 'Ei suinkaan', vastasi Liisu. 'Onhan meillä iso talo ja veljeni ansaitsevat jo työllänsä.'"
"'Mennään isäsi luo asiasta puhumaan', sanoin minä. Mutta Liisu ei uskaltanut. Minä lähdin silloin yksin. Juntulan isäntä istui pellonpientareella ja lepuutti hevostaan. Rupesin puhumaan Liisusta. Ensin isäntä nauroi, sitten suuttui, mutta viimein kuitenkin lupasi, että Liisu pääsee syksyllä kouluun. Eikö se ukko ollut kiltti! Minä juoksin Liisun luo ja kerroin asiasta, ja nyt hän on onnellinen."
"Etkös sinä itse ole?" kysyi äiti.