"Älä sano niin", puuttui lehtori puheeseen; "moni olisi hätääntyneenä ja neuvottomana rannalle pysähtynyt. Ota tämä, urhoollinen poika, vähäisenä kiitollisuuden osoituksena minulta!"
Kiiltävä kultaraha solahti Riston käteen.
"Toivon, että vastakin osotat yhtä suurta neuvokkuutta vaaran hetkellä", jatkoi lehtori ja kääntyen äidin puoleen sanoi: "Kiitos teillekin, joka olette noin kunnollisen poikasen kasvattaneet!"
"Minä olen niin hämmästynyt, että… mitä siis on oikein tapahtunut?" äiti ihmeissään kysyi.
"Ettekö siis tiedä, että Ristonne pelasti meidän Lyylimme tänään hukkumasta. Kerrohan, Risto, koko tapaus!"
Ja Risto kertoi. Kun hän oli lopettanut, sulki äiti hänet kyyneleet silmissä syliinsä, huudahtaen:
"Ja tuosta et sinä virkkanut minulle sanaakaan!"
"Eikö se ole totta, äiti, että minä täytin ainoastaan velvollisuuteni?" sanoi Risto katsellen suurilla ruskeilla silmillään luottavasti äitiään.
"Niinpä kyllä, lapseni", äiti myönsi. Mutta rouva jatkoi:
"Lisätkäämme siihen kuitenkin, että täytit sen hyvin!… Ja nyt, Jumalan haltuun!"