Siirtomatkallansa näille pohjaisille maille elelivät Suomalaiset aikansa Venäjän ja Preussianki maassa, sillä yhtä lähtöänsä he eivat kulkeneetkaan. Tästä heidän pitemmän eli lyhemmän ajan niillä paikoin asunnostansa löytyy vielä läpeensä jälkiä Kaspiamerestä aikain ja Jäämereen asti. Jo ikivanhuudesta näyttää heidän erouneen kahteen lahkoon, Lappalaisiin ja Suomalaisiin, joilla nykyjään kielensä, tapainsa ja elämänsä puolesta on suuriki eroitus. Suomalaiset taasen jakausivat kahteen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joista Hämäläiset kulkivat ja elelivät länsipuolella, Karjalaiset itäpuolella toinen toisestansa. Kulkunsa ajalla pohjaisille maille Lappalaiset aina siirtyivät Suomalaisten edellä, ja nämät heitä seuraten levesivät länteen ja pohjaiseen päin, itää kohti levenemästä vastasivat Uralitunturit. Sillä tavoin joutui Hämeen lahkokunta Livon ja Viron maihin, eteläpuolella Suomenmerta, ja saman meren pohjaispuolellenki aina Pohjanlahteen asti. Itäpuolella näitä asuivat, kuin jo sanottiin, Karjalaiset, leveten aina Viena- ja Jäämeren rannoille asti. Siitä sitte siirtyivät pian koko laajuudeltansa länteenpäin, niin että tulivat pohjaispuolelle Nevajokea ja Suomen mertaki, eroittain tällä tavalla Virolaiset Hämäläisistä; vielapä ulousi osa heistä Kainunki maahan ja Lapin rajoille. — Tällä tavalla tulee ymmärrettaväksi, kuinka Hämäläiset kahdelta puolen, idästä ja pohjaisesta, joutuivat Karjalaisten väliin, joka muulla tavalla tulisi vaikiammaksi selvittää.
Ilman näitä kahta suurempata lahkokuntaa, jotka Suomeen ja sen
rajamaille vihdoin asettuivat, on monta pienempätä kansan lahkoa
Venäjän maalla saanut Suomalaisista alkunsa. Semmoisia ovat
Inkeriläiset ja Issorilaiset Inkerin maalla, Virolaiset ja Livolaiset
Virossa ja Livossa, Permiäläiset ja Syrjäläiset Permiässä, Tseremissit,
Tsuvassit ja Mordviinit Volkajoen tienoilla, Voguulit kahdappuolin
Uralitunturia, Votiakit ja Ostiakit Siperiassa; y.m.
Kaikista Suomalaisista kansoista tulivat Permiäläiset vanhaan aikaan kuuluisimmiksi. He asuivat Vienajoen varrella Volka- ja Kaamajoesta alkain aina Vienamereen asti. Eteläpuolella asuvain rajakkojensa kanssa kävivät kauppaa, josta heille lankesi paljo rikkautta. Indiasta ja muista Aasiaisista maista kävi, kuin vastaki nähdä saamma, valtakauppatie Kaspiameren rannalta Polkari kaupunkiin, Volkajoen rannalla, ja siitä Permiän kautta mereen, jossa Skandinavian laivat niitä odottelivat. Tämä kaupankäynti sekä rikastutti että sivistytti Permiäläiset yli muiden Suomalaisten kansojen siihen aikaan. Permiäläisten elosta ja tavaroista mainittiin lavialti ei ainoastaan pohjaisilla mailla, mutta Greikalaistenki seassa Konstantinopolissa, vieläpä Arabiassa ja Persiassaki.
Senaikuinen Suomalaisten pakanallinen usko ja Jumalan palvelu muodostui erittäin Permiän maassa täydellisempään pukuunsa. Ei tietä muissa Suomalaisissa löytyneen Jumalan kuvaa, niinkuin Permiässa. Pohjoispuolella Vienajokea niemellä oli Jumalan kuvalla erityinen pyhitetty paikkansa, ja korkia tarha sen ympäri tehty, jossa yöt päivät pidettiin vahtia, ett'ei pääsisi kenkään pakanoitsemaan tätä korkiata pyhitystä. Tänne vedettiin puoli, kolmas osa eli vähempi kuollutten tavaroista, joita säilytettiin suurissa multalajissä. Onnellisesti päättttyin matkain jälkeen ja luultavasti muissaki onnellisissa tapauksissa tuotiin myös Jumalalle lahjoja. Loitompanaki asumain Suomalaisten kansojen luullaan tässä pyhityksessä Jumalanpalvelunsa tähden toisinaan käyneen ja samassa kauppaa Permialäisten kanssa harjoittaneen, joka aina enemmin mahtoi kartuttaa Permiäläisten voimaa ja muita etuja. Oliki tämä Jumalanpyhityspaikka aina Skandinavilaisten merenkäviäin mielessä, jotka sen ryöstämällä toivoivat saada kuuluisata nimeä rohkeudestansa ja muutenki sen tavaroista rikastuvansa.
Suomeen tultuansa jakausivat Suomalaiset, kuin jo on edelläki nimitetty, kahteen kansalahkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joilla kielenmurteessansa on selvä eroitus, vaikka ei niin suurikaan, ett'ei helposti ymmärtäisi toinen toista. Hämäläiset asettuivat länsipuolelle Kymenjokea ja Päiänettä, pitkin Suomen merta ja Pohjanlahta Pohjanmaan rajoille asti, Karjalaiset taasen valtasivat itäpuolen maata, levesivät siitä Pohjanmaalle Kainulaisten nimellä, ulousivat sieltä toiselle puolelle Torniota eli länsipuolelle Pohjanlahta Ruotsin maahan, josta kuitenki jälle poiskäännytettiin Ruotsalaisilta, ken niihin ei itse sekautunut ja viimmein sukunimensäkki unhottanut. Monta sataa vuotta jälkeenpäin oli Hämäläisten ja Karjalaisten välillä maa vielä enimmiten autiona taikka muuttelehtavaisilta Lappalaisilta asuttuna. Myöhemmin pakotettiin Lappalaiset näiltäki seuduin poismuuttaumaan, ehkä lienee heistäki moni Suomen kansaan yhdistynyt.
b) Suomalaisten muinaisusko ja Runolaatu.
Suomalaisilla näyttää jo ikivanhuudesta olleen tieto yhdestä, korkeimmasta, olennosta, jota palvelivat ja nimittivät Jumalaksi. Hän itse pilvein päällä taivaassa asuva ei juuri alentanut itseänsä maallisihin toimituksiin, joista piti huolen allansa kuuluvain erityisten olentojen eli haltiain kautta. Ainoastaan eräisimmissä tapauksissa taisi itsekki näihin ryhtyä. Kun näitä maalla, vedessä, ilmassa j.n.e. löytyviä haltioita myös tavallisesti Jumaloiksi huudettiin, niin siitä ruvettihin korkeinta Jumalata eroittamaan nimityksillä Ylijumala, taivaallinen Jumala. Ja koska häntä pidettiin muita vanhimpana, sanottihin häntä siitä ukoksi, isäksi, taatoksi j.n.e. Pilvistä lähetti eli loi hän tuulet, sateet, leimaukset toisinaan hyödyksi, toisinaan vahingoksi ihmisille. Häneltä rukoiltiin hyvää vuodenkasvua ja hänen maljaansa, Ukon maljaa, juotihin kevätkylvön tehtyä, josta toivottiin paremman menestyksen seuraavan. Merimiehet rukoilivat häneltä säätä ja metsämiehet monastikki pyysivät hänen kultaisella kurikallansa eli nuialla metsän eläviä säikähyttämään ja näkyville ajamaan. Pahansuopia, noitia, kateita ja muita vihollisia pyyttiin hänen myös useinki nuolillansa ampumaan. Ja tavallisesti, jos mitä tahansa pienemmiltä Jumaloilta rukoiltiin, niin Ukkoa samassa ei unhotettu, josta näyttää hänellä päätoimi ja valta kaikissa olleen.
Pienempiä Jumaloita erityisillä toimituksillansa olivat Ahti, veden isäntä, Vellamo, veden emäntä, Tapio, metsän kuningas, Miiritär, Hongatar, metsän emäntä, Tellervo, Tapion tytär, Maanhaltiat, Noronneiti, Kekri (Keuru eli Köyri), jota pidettiin karjaonnen ja maankasvuin suojeliana, Lempi, naimisonnen hallitsia, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret ja muut Tähdettäret, Tuulettaret, Ilmattaret Etelättäret, Luonnottaret, Kukattaret, Sinettäret, Runottaret, Kantelettaret ja muut semmoiset, joilla itsekkullaki oli lähin huoli ja toimensa siitä, mitä nimensä merkitsevät. Ylehensä ei näytä löytyneen mitään niin suurta eikä pientä kohdelmata maailmassa, jolla Muinais-Suomalaisten uskossa ei olisi erityinen lähin haltiansa ollut. Semmoisia lähellä olevia varjelioita kyllä tarvittiinki itsekkussakki paikassa, sillä löytyipä pahojaki olentoja, pahoja Jumaloita, joilta aina oli vaaroja ja vahingoita peljättävänä. Semmoisia oli erittäinki Lempo ja Piru, jota mastoin Hiisi, Juuttaat j.n.e. lienevät myöhemmin tulleita pahalaisten nimityksiä. Perkele näyttää olevan joku nimimuutos Pirusta ja semmoisena uuteen uskohon otettu, samatekkun entinen Jumalaki nimi.
Jumalan nimisinä esivanhemmillamme olivat myös useinki Väinämöinen, Ilmarinen y.m., vaikka näyttääki, kun olisivat alusta tavallisia ihmisiä olleet ja vasta myöhemmin taitonsa ja muun paremmuutensa suhteen Jumaloiksi verraillut. Väinämöinen oli onnellinen sodissa, mahtava monissa taidoissa ja käyttää joitakuita sääntöjä eli lakeja Suomalaisille antaneen. Hän teki (ensimmäisen) kanteleen ja soitti sillä itse niin, ett'ei sitä ollut metsässä, ilmassa eikä vedessä, joka ei tullut kuulemaan. Itse ilman neitsyetki, metsän ja veden emännät riensivät kuulemaan uutta kanteleen iloa. Väinämöisen itsensä kävi soitanto niin mielelle, että liikutuksestaan itki karpalonsuurempia kyyneleitä soittaissansa. Runoissa nimitetään häntä ylehensä vakaaksi ja vanhaksi. Sodissa ja muissa vaikioissa tiloissa turviteltiin usein hänen nimeensä, niinkuin muinenki Jumalan.
Ilmarinen tuli mainioksi sepintätaidostansa, jossa hänellä ei löytynyt vertoja. Luullaan myös hänen olleen ensimmäisen, joka opetti Suomalaisia rautaa laittamaan ja takomaan. Väinämöiselle oli hän sodissa, matkoissa ja muissa tiloissa usein suureksi avuksi. Häntää kunnioitettiin toisinaan Jumalan nimellä jälkeläisiltänsä.