Maailman alkuluomisesta luetaan muutamassa vanhassa runossa, sen munasta syntyneen, taivaan yläisestä puolesta tehdyksi, maan alapuolesta, ruskiaisesta auringon, kuun valkiaisesta ja tähdet muista muruista. Tällä munalla esi-isämme ehkä kuvailivat sitä muodotointa alkuolentoa, josta Jumala maailman loi, ja jota raamattu nimittää tyhjäksi. Vettä mainitaan vanhimmaksi, tulta jälkeen syntyneeksi, rautaa tulenki jälkeen. Maa olisi alusta ollut vedellä peitetty, josta sitte mätäs nousi kuivempata maata, ja mättähällä kasvo paju ensimmäiseksi puusi. Muuten mainitaan runoissa suuresta pouta- eli tulivuodesta, jona koko maa paloi, ett'ei jäänyt kun suurimman tunturin laella palamatointa paikkaa. Ensimmäisen tulen muistellaan taivaasta tulleen. Ensimmäisiä ihmisiä nimitetään itselöiksi, ilman tarkempata tietoa niiden ilmaumisesta. Muuten on usiammilla aineilla syntykertonsa runoissa luettava, vaik'ei arvattavasti enäa semmoisena, kun se alkutiedoissa mahtoi olla.
Tulevaisestaki elämästä oli Muinais-Suomalaisilla jonkunlainen pimiä tieto. Tuonelaksi, myös Manalaksi nimitetään sitä paikkaa, johon vainajat joutuivat. Se oli Tuonenjoen takana, jonka poikki vainajoita soudeltiin. Tuoni itse, eli Manalainen, oli paikan haltia ja kävi vainajoita keräämässä. Ketä hänen matkassansa ei tullut, sitä tuskin vastaan otettiin. Kun Väinämöinen kerran lähti itseppäällensä Manalansa käymään, tutkittiin häneltä tarkoin syytä, minkätähden tuli. Se sitte tieltä saatua laskettiin rautaverkko jokeen, ett'ei uimallakaan pääsisi takasin, sillä ken kerta oli sisälle päässyt, sitä vaan ei enää mielellään pois laskettu. Muuten elämä Tuonelassa luultiin olevan jotenki tämän elämän mukainen, jos kuitenki kaikesta laadusta vähän kehnompi. Muuta rangaistuksen ja palkinnon tilaa ei kyllä luultu olevankaan, kun että pahat sielläki elivät pahempina, hyvät parempina, ehkä muuten toinen toisensa seassa. Sillä näistä kahdesta erinimityksestä, Tuonelasta ja Manalasta, ei millään sovi päättää, että olisi kaksi eriasuntoaki vainajoilla ollut. — Eroitettu Manalasta eli Tuonelasta oli Kalmisto, jossa erityinen haltia Kalma vastaanotti ja hallitsi ruumiita. Sillä kun kuollessa henki ruumiista erosi, lähti se sillänsä eli jossain uudessa ruumiinmukaisessa puvussa Tuonelaan, eikä entisen ruumiinsa kanssa, joka Kalmalle annettiin.
Tästäki lyhyestä ja vaillinaisesta kertomisesta muinaisuskon pääasioista on nähtävä, Suomalaisilla silloinki olleen jonkun tiedon yhdestä korkeimmasta Jumalasta, joka muilla alaisilla haltioillansa piti huolen maailmasta. Paljo luultiin kuitenki ihmisen taidoillansa voivan, liiatenki alhaisempain Jumalain rinnalla, joita sentähden millon uhreilla ja lupauksilla, millon kovilla sanoilla ja uhkauksilla koettiin myönnytellä. Tästä ihmisellä olevasta, mahdolliseksi luullusta, suuresta voimasta Jumalain rinnalla, ruvettiinki muutamia Jumaloiksi, Puolijumaloiksi j.n.e. nimittämään, jolla ennestäänki puuttuvainen tieto Jumalasta vielä enemmin hämmentyi. Tytyväisyyttä ja onnellisuutta ei tainnut semmoinen usko ajattelevaiselle antaa.
Tiedon Muinais-Suomalaisten uskosta ja muusta elämästä saamma Suomen vanhoista, meihin asti säilyneistä runoista. Näitä runoja laulellaan vielä nykyaikoinaki kyllä, tavallisesti Karjalaisilta asutuilla paikoilla. Niitä on kolmesta erilajista, nimittäin tarinarunoja, loihturunoja ja lauluja. Kaikista niistä, vaan erittäinki tarina- ja loihturunoista saadaan joitakuita tietoja muinaisesta elämästä. Niiden ikä ei ole tarkon tuttu, vaan uskottavasti ovat muutamat niistä päälle tuhannenki vuoden vanhoja ja usiammatki ennen Kristinuskon maahan levenemistä syntyneitä. Näyttää, kun olisi niiden syntymäaikoina Karjalaiset jo olleet Hämäläisistä erillään, vaan kuitenki vielä asuneet pienemmillä tiloilla, ei niin laajalta kun jälkeenpäin ja nykyaikoina. Sillä jos olisivat syntyneet nämät runot ennen Suomalaisten toisistaan eroamista, niin olisi Väinämöinen, Ilmarinen ja muut, joista niissä yhtäläiseen mainitahan, muissaki Suomen lahkokansoissa tuttuja nimiä; jos taas olisivat vasta sitte syntyneet, kun Karjalaiset jo asuivat nykyisessä laajuudessaan, niin kaiketikki eivät olisi yhdet runot niin ylehensä tutut. Miten ovat tämänaikuiset runot myöhemmin, niinkuin Paavinuskon aikoina muodostuneet, siitä saamma vasta tilaisuuden puhua.
II.
Ensimäinen Aikakausi.
Suomen Historia maan valloittamiseen asti Ruotsalaisilta.
Edellisessä on sanottu, kuinka Suomalaiset muuttelivat nykyisille asumapaikoillensa ja miten siellä asettuivat. Nyt tahdomma, ennen kertomista maamme tilasta sen valloittamista edelläkäyvillä ajoilla, aluksi vähän silmäillä, mimmoinen oli luonnet ja elämälaatu kummallaki voimakkaalla ja vierasheimoisella kansasuvulla, Skandinavilaisilla ja Slavjaneilla, joiden välille esivanhempamme olivat joutuneet.
Skandinavilaiset, nykyisten Ruotsalaisten ja Norjalaisten ynnä muidenki esi-isät, olivat jo vuosisatoja ennen Suomalaisia tulleet maahansa ja siellä kansakuntihin yhdistyneet. Väkevä ja sotasa kansa, ei heillä pitänyt halu niin paljon rauhallisiin töihin antauta, kun pikemmin sotaretkillä eräillä. Melkein kaikki Euroopan rantamaat heiltä seuraavilla ajoilla rosvoiltiin ja veroteltiin. Meritse tavallisesti kulkein, olivat he Normannein, Vareegein ja Viikingein nimellä ylehensä tutut ja peljätyt. Pakanallinen uskonsa heitä tähän elämälaatuun aina enemmin kehoitti, luvaten sodassa kuolleille isoimman autuuden tämän elämän perästä. Muutoin ei pahaluontoiset, oli heillä ilkeys ja kaikkinainen riettaus vihattu, vaan se mahdotoin sodan ja tavarain himo, se heitä pilaili. Tähän ja tämmöiseen kansahan alettiin Kristinuskoa Saksan maalta pitäin levittää, ja ehkä kauan vastustelivatki, voitti heidät kuitenki evangeliumin lempiä totuus. Vasta vuonna 1000 jälkeen Vapahtajan syntymätä otettiin heiltä yleisemmästi Kristinusko vastaan, ja siitäpitäin alkoi heidän raaka luonnetkin vähitellen taltua. Rohkeus heillä ainaki on ollut jälellä, ehkä aikaa voittain Kristillisyydeltä lemmitettiin. Tämä kansasuku ensin Suomalaisten tavaroita vainoili; sittemmin Kristinuskolla on meidät sivistänyt.
Slavjanit, joissa nykyiset Venäläiset ja muut heidän heimolaisiksi luettavat kansat juurraksen, Suomalaisia kaakkoiselta ja eteläiseltä suunnalta ahdistivat ja aina enemmin pohjaiseen pakottivat. Ehk'ei voimatoin kansa, kuitenki heillä ei, niinkuin Skandinavilaisilla, halu palanut sodan askareihin, vaan sen siaan oli kauppakäynnin kautta saatu voitto ja rikkaus heille mieluisampi. Seitsemennellä vuosisadalla näyttävät jo Suomenmeren likitienoille tulleen. Ennenkö, vaiko vasta jälestäpäin, sit'ei tarkoin tuta, vaan se ainaki on tiettynä, että näihin aikoihin vikevä kauppakäynti Aasian ja kaakkoisen Euroopan kanssa näillä tienoin alkoi syttyä. Tämmöisistä kauppateistä ovat nämät merkillisimmät. Yksi kävi Suomenmerestä Nevajokea ylöspäin Laatokkaan; siitäpitäin eteläistä suuntaa Volkkovijoen, Ilmajärven ja Lovajoen vesiä myöten; siitä maakannaksen yli Smolenskiin ja Dnieperijokea alaspäin, Kiijovan sivutse, Mustamereen; siitä Konstantinopoliin ynnä muihin eteläisiin paikkoihin. Toinen valtakauppatie, niinkuin ennenki (siv. 6) jo on mainittu, kävi Kaspiamerestä ylöspäin Volkajokea, jonka latvoilla erkani, ja kulki taikka Vienajokea alaslaskein Vienamereen tai maitse Laatokkaan. Edellisempätä kauppatietä kävivät paraasta päästä Slavjanit, vaan luultuvasti moni Laatokan seuduilla asuma Suomalainenki; toinen näyttää olleen paremmin Permiäläisten käsissä, joiden likimmäisiä heimolaisia Karjalaiset arvatahan olleen. Pohjaisilta mailta vietiin enimmiten metsän riistaa, niinkuin kalliita turkkinahkoja, eteläisille; eteläisiltä taas korennuskaluja ja muuta semmoista pohjaisille. Volkatiellä tuotiin kauppakaluja aina Indiasta ja Persiasta; Dnieperiä myöten Konstantinopolista ja muista senpuoleissista maista. Sekä Suomen- että Vienamerta purjehtivat Skandinavilaisten ja muidenki laivat saadaksensa etelämaiden kaluja, joita vaihtoivat itsellensä näiden maiden tarpeisiin. Vaan eivätpä näitä kaluja aina vaihtamalla tahtoneet itsellensä hankkiakkaan. Pian kylläki kiihtyivät nimitettyjä maita sotamukaisesti ryöväilemään ja verottelemaan; jommoisista heidän sotayrityksistä, sekä Jää- ja Vienameritse Permiaan, että Suomenmeretsekkin senseutuisiin maapaikkoihin, heidän vanhoissa tarinoissa on paljonki puhetta. Tämmöisestä kohdelmasta kertoo Nestori, Venäjän vanhin historioitsia alkupuolelta 12:ta vuosisataa, melkein tällä tavalla: "Vuonna 859 tuli Vareegejä (Ruotsalaisia) toispuolen merestä ja verottivat Slavjaneja, Suomalaisia (Tsuudeja, jolla nimityksellä Venäläiset Karjalaisia ja muita Suomalaisia kansoja ymmärtivät) ynnä muita. Vuonna 862 nostivat Slavjanit ja Suomalaiset kapinan Vareegejä vastaan, ajoivat heidät pois yli meren eivätkä veroa pitemmältä maksaneet. Nyt alkoivat itseksensä hallita, ja varustuslinnoja rakennella. Vaan heillä ei ollut ei lakia, ei oikeutta; yksi suku toistansa vainoili; riita ja tora oli yleensä vallallaan; ja vieläpä alkoivat keskenänsäkki sotia. Niin tulivat koolle, keskustelivat toinen toisensa kanssa ja sanoivat: Hankkikaamme Ruhtinas, joka meidät hallitsee, pitää kurin ja järjestyksen sekä oikein tuomitsee. Niinpä menivät yli meren Vareegi-Ryssäin luo, ja sanoivat heille: Suuri on maamme, hyvä ja kaikella siunattu, vaan ei ole yhtään järjestystä; tulkaatte, olkaa Ruhtinaamme ja hallitkaatte meitä. Niin tuli kolme veljestä ynnä suuren joukon heimokansalaisiansa, rakensivat Laatokka nimisen varustuslinnan, jossa vanhin näistä, Ruurikki, asettausi elämään. Näistä Vareegeistä ja näiltä ajoilta Ryssän nimi on alkuansa." — Tässä Nestorin kertomuksessa nimitetyt Suomalaiset, mahtoivat olla Laatokan seuduilla ja liki Venäläisiä asuvia; sillä ylipäätä olivat vielä Suomalaiset omin valtoinensa, ja Permiäläiset varsinki onnellisessa ja kukoistavassa tilassa. Ryssän nimi tuli näistä Vareegeistä, jotka luultavasti olivat Ruoslagin (eli Ruuslagin, josta muukalaiset: Ruskii, Russ y.m.) paikkakunnasta Ruotsin maalla. Samasta Ruoslagista, joka olisi ollut ensimmäinen Suomalaisille tuttu Ruotsin paikkakunta, arvellaan koko Ruotsin maan nykyisen Suomalaisen nimensä saaneen. — Venäjän vallan alku ja ensimmäinen tila näyttää olleen seuraavata laatua. Kun ensin Laatokka- ja Ilmajärvein ympäristöillä kauppakäynti sai alkunsa, rupesi aina enemmin luonnistamaan, sekä rikkauksia kokousi, eikä ollut varsinaista ja yhteistä hallitusta, joka kaikki täkäläiset kauppiaiskansat olisi kurissa pitänyt; niin alkoi riitoja, kapinoita ja muita vallattomuuksia tulla vallallensa, ja vieläpä kävi merirosvojaki, enimmiten Skandinaviasta, yhtäpäätä näitä rasittamassa ja näiden hyvyyksiä persomassa. Siitä koolle tultua, näkivät paraimmaksi kutsua järjestyksen hoitajiksi Ruurikki ja hänen seuransa, jotka olivat sodassa kuulusaita miehiä ja kentiesi jo ennenki tuttuja. Niinpä tulivatki, ja Ruurikki muutti pian Laatokankaupungista Novgorodiin, joka jo ennen oli asuttu kaupunki, vaan jonka nyt linnoilla varusti. Siitä alkoi Ruurikki enemmin valtiaan kun maavartiaan tavoin menetellä, pani laajalta maata allensa, pakotti kansat itsellensä veroa (aprakkata) maksamaan, puollusti sekä voimastutti omalaisiansa ja sorti maan alkuasukkaita. Kuitenki oli tämä täkäläisten kansain tila siitä kohdasta samanlainen, kun ennen Ruurikin tulemistaki, että elivät kihlakansallisuuksissa omin esimiehinensä ja kävivät kauppaa ynnä sotiaki, miten miki halusi; se vaan oli eroituksena, että jokainoan täytyi Pääruhtinaalle aprakkata maksaa. Kauan aikaa olivat nämät maat jälestäki tällä asemella. Myöyhemmin muutettiin pääkaupunki Kiijovaan. Kuitenki oli Novgorodi voimakkaimpia ja rikkaimpia Venäjän kaupunkeja, ja vastaki oli sillä omat Ruhtinaansa, jotka, kun vaan veronsa Pääruhtinaalle maksoivat, itseppäällensä saivat muita, niinkuin Hämäläisiäki, vainoilla ja soditella. Oli tällä kaupungilla ainaki kaikista Venäjän Ruhtinaskunnista enimmästi Suomalaisten kanssa tekemistä. — Venäjän valta oli sitte Ruurikin aina ollut isonemassa. Pääruhtinas Vladimiri 1:mäinen, jota Suureksi hokevat, otti Kristinuskon v. 988, ja pian alamaisensakki tätä hänen esimerkkiä seurasivat. Pappeja tuli Konstantinopolista, jonka tähden Kristillisyys Venäjällä Greekanuskon laatuiseksi muodostui. Siitä tuli kirjoitusoppi, kouluopetus ja vähitellen muuki sivistys maahan. Tämä Ruhtinas jakoi Venäjän kaupungit pojillensa, josta hirmuiset veliriidat syttyivät. Jaroslavi 1:mäinen laati sääntöjä maallensa, joiden varjossa Novgorodi varsinki voimastui. Kun tämäki Ruhtinas ennen kuolematansa jakoi maan poikainsa välillä, niin siitäpä vasta velisotia, siitäpä vasta hämminkejä. Yhteys katosi, maa hajousi, ja tämä onnetoin tila kesti monta vuosisataa. Niinpä nousi muutaman ajan perästä (v. 1157) uusi Pääruhtinasvalta Vladimirissä, joka ei nimeksikään Kiijovan alle kuulunut. Niinpä väheni aina enemmin Novgorodinki kuuluvaisuus Pääruhtinasten alle. Näihin aikoin alkoivat myös vainot Venäläisten (— enimmiten Novgorodilaisten —) ja Ruotsalaisten välillä. Entinen ystävyys ja tihiä kanssakäyminen näiden keskellä oli sitte Jaroslavi 1:mäisen ollut lakkaamassa, vaan katkesi nyt sikseen. — Venäjän sisällisesti irtauttua rupesi pian ulkonaisiaki vihollisia ahdistamaan. Ensisti hätyyttivät Polovtsit; mutta kahdennellatoista sataluvulla (Vuosisata ja sataluku näin eroitetaan: Nykyinen vuosilukumme 1839 on e.m. esimerkiksi, kahdeksannellatoista sataluvulla, vaan yhdeksannellätoista vuosisadalla.) tulivat Monguolit, jotka voittivat Venäläisten sotajoukot, valloittivat pian koko maan ja hävittivät sen paraimmat kaupungit tulella. Novgorodi tuli kyllä näistä rasituksista säästetyksi, vaan täytyi ajan pitkään kuitenki veroa Monguoleille vetää. Permiäläiset, jotka jonkun ajan näyttävät Novgorodia totelleen, kadottavat myös näihin aikoin voimansa ja alenevat vähäpätöiseksi alamaiskansaksi. — Maa allensa pantua antoivat kuitenki Monguolit sen omilta Ruhtinailtansa hallittaa, joista moni, niinkuin vasta nimitettävä Aleksanderi Nevski, viisaudella ja miehuudella koki isänmaansa onnettomuutta huojentaa ja auttaa. Kuitenki oli tila siitäki kohdasta mitä huonoimpia, että sisällisiä kapinoita alituisesti kuohui. — Tämmöisenä täytyy meidän Venäjä tällä kerralla jättää.