Venäjän aikakirjoissa nimitetään jo sangen vanhaan aikaan Tsuudeja. Mutta kun tällä nimellä ei aina osoteta Karjalaisia, vaan useimmiten muitaki Suomalaisia kansoja, niin ei voi siitä päättää mitään puheessa olevaan kansalahkoomme. Karjalaisten nimi kohtaa meitä vasta v. 1143, jolloin nähdään heidän Jäämejä hätyyttäneen, voittaneen ja kaksi alustaki heiltä ottaneen. Tällä kerralla näyttävät olleen yllytetyt Novgorodilaisilta kostamaan Jämein edellisenä vuotena Laatokkakaupungin seuduilla tehtyä hävitystä. Tästäpitäin mainitaan usein Karjalaisia, ja välistä tavataan he osamiehinäki Venäjän vallan sisämäisissä riidoissa ja kapinoissa. Niinpä muutamastikki sattui, että Rostovin ja Susdalin Ruhtinas Juri Dolgoruki (s.o. Pitkäkäsi) oli syöstänyt Jsäslavi Mistislavitsan Kiijovan pääruhtinaalliselta istuimelta, jonka itse tahtoi anastaa, ja että Jsäslavi meni apua hankkimaan pojaltansa Jaroslavilta, joka oli Ruhtinaana Novgorodissa. Novgorodilaiset suostuivat tähän apuantoon, ottivat heidän Ruhtinaskuntaan kuuluvista kansoista lisäväkeä, joiden seassa Karjalaisiaki nimitetään, tulivat v. 1149 vihollistensa maisemille, polttain ja hävittäin kaikki mitä eteen sattu, valtasivat monet kaupungit, ja, ennenkun Juri, teiden ja kelin kehnoudelta estetty, ennätti tulla alamaisiansa auttamaan, oli jo Pääruhtinas sotajoukkonensa seitsemellä tuhannella vangilla Novgorodiin palaamassa. Sinne tultua erosi kuki kansa, runsaalta ryöstösaaliilta rikastettuna, kotiinsa. Tämä tapahtui samana vuotena, jona Hämäläiset kävivät Vatialaisten maata hävittämässä. (Olisivatko ehki nämät siitä uhmistuneet, että tiesivät miesten olevan poissa ja maan siis turvatoinna?)
Kun Ruotsalaiset alkoivat pysyväisempätä valtaa Suomessa perustaa, ja siitä sotia syttyi heidän ja Venäläisten välillä, niin näemmä Karjalaisten vielä kauan aikaa yhtä seikkaa vanhain liittolaistensa kanssa ajavan.
c). Kainulaiset.
Ennen vanhaan kävi sanoma muissa maissa, Pohjais-Euroopassa muka löytyvän kokonaisen kansan, jossa ei muuta kun naisväkeä elänyt. Näitä nimittivät Amatsuoneiksi ja maata Amatsuonein maaksi eli Kväänlanniksi. Muutamilta näytti tämä puhet kuitenki liian mahdottomalta, jonka tähden sen niin selvittivät, että arvelivat vaimon tässä maassa valtaa pitävän, siitä satuisen sanoman tulleen. Viimmein sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja, joka muutamalta pohjaisia maita matkustaneelta mieheltä oli saanut tarkempia tietoja, tästä kummasta kohastaan seuraavilla sanoilla: "Eteläisen Norjanmaan vierellä on Ruotsi, ja saman Norjan pohjaispuolen vierellä on Kväänlanni. Kväänit vainovat välistä tunturein yli Norjalaisia; ja Norjalaiset välistä Kväänejä. Siellä (Kväänlannissa) on sangen suuria järviä makialla vedellä; niinpä vetävät Kväänit aluksiansa maan yli näihin järviin ja vainovat Norjalaisia: heill'on alukset vallan sieviä ja vallan keviöitä." — Tästä näemmä nimitetyn kansan eläneen nykyisessä Norlannissa. Että oli asuntoa Helsinglannissaki, on muista syistä arvattava. Sen myös asuneen itäpuolella Pohjanlahta todistavat monet syyt, e.m. seki, että eräs vanhanaikuinen Iislannilainen taru sanoo Kväänlannin löytyvän itäpuolella Pohjanlahta, ja vieläpä olevanki saman maan, kun mitä Finlanniksi (Suomeksi) nimitetään. Välistä mainitaan myös Lännis-Kväänlannista ja Itäis-Kväänlannista, jotka olivat Pohjanlahdelta eroitetut. — Satuisa sanoma naiskansasta näyttää tulleen siitä, että kun Kainulaisten nimi muukaloittiin Kvääneiksi (Kvääniläisiksi), ja tämä nimi näyttää tulevan vaimon Iislannilaisesta nimityksestä quen (quaen), niin siitäpä he heti tehtiin naiskansaksi, siitäpä sitte Greekalaistenki satu Amatsuoneista heihin arveltiin käyttävän. Botnin (Öster-Norja Vester-Botnin) nimi, joka heiltä asutuille paikoille ruotsiksi annetaan, on yhtäpitävä kun vieläki tavalliset Suomalaiset nimitykset Alamaa, Pohjanmaa ja Kainunmaa, merkiten nämät kaikki alaista maata.
Kainulaiset olivat luultavasti alkuperäsin Karjalaisten kansalahkoon kuuluvia. Tämän luulon näyttää todistavan se, että heidän jälkeisten kieli on monessa Karjalan eli Savon kielimurteen laatuinen, ja seki, että Karjalaisten kanssa, kuten nähdä saamma, yksituumaisesti kävivät sotia, ehkä myöhemmin, jo toisistaan vierastuttua, välistä keskenänsäkki ottelivat. Arvelevat muutamat heidän Karjalasta yli Maanselän tulleen nykyiseen Kajaanan maahan, siitä sittä Pohjanlahden rannoille ulouneen aina Norlanniin asti. Sillä keinoin olisi Lappalaisia tullut heidän eteläpuolellaki Suomen sisälöillä olemahan, joissa näitä myös kauan jälestä tavataan. Kun elivät erillä heimolaisistansa, toisilla asemilla ja toisissa tiloissa, sekä Skandinavilaisten ja Lappalaisten parissa; niin alkoivat vähitellen itsestyä ja erota Karjalaisista, varsinki kun Hämäläisiä heihin myöhemmin sekausi. — Syynä, että Kainulaisten täytyi Norlannista paeta, oli väestön Ruotsissa ja Norjassa aina enäneminen, ja muutenki sisällisten kapinoitten ja rauhattomuutten kotimaassa kuohuminen, sekä uuteen, pakanoilta tuimasti vihattuun uskoon pakoittaminen, jotka yhteisesti alkoivat raakaa vapautta ahdistaa. Siitäpä rupesi väkeä pohjaiseenpäin tunkemaan; eikä niiden edessä Kainulaiset kestäneet. Tämä tapahtui yhdeksännellä vuosisadalla ja heti seuraavillaki.
Minkä Kainulaisten sotayrityksistä tiedämmä, se löytyy vanhoissa Skandinavian (eli Iislannin) taruissa, joita, ehkä välistä näyttävätki melkein satuisilta, emme kuitenkaan saa siksehen tyhjiksi ja perättömiksi laskea. Niinpä mainitaan Sigurdi Ringin, Ruotsin ja Danskan Kuninkaan aikoina, seitsemennellä sataluvulla, Kainulaisten yhdessä tuumassa Karjalaisten kanssa Ruotsin maata sodittaneen. Noin 100 vuotta tämän jälestä sanotaan Kainulaisten Halogalannissa, Norjan maalla, sotaa käyneen. Ovat seuraavatki tiedot meihin saakaa säilyneet. Aikuisin oli jo Norjasta pitäin kauppakäyntiä Finmarkin (Ruian- Lapin) kanssa harjoitettu, ja varsinki oli Haleyeiksi kutsuttu kauppiaisseura sillä rikastunut ja voimastunut, samatekkun Pirkkalaisista meidän maassa vasta saamma nähdä. Kun se tuli aina kartuttavaisemmaksi, niin löivät Norjan Kuninkaat sen allensa ja pahtasivat asetettuhun maksoon haluavalle. Haraldi Hoorfagerin (s.o. Kaunotukan) päästyä Kuninkaaksi, lahjoitti hän sen voimakkaalle ja rikkaalle miehelle, Thuorolfi Kveldulfsonille. Kun tämä Thuorolfi muutamasti oli käymässä kauppamaillansa Finmarkissa, niin havaitsi toispuolen tunturein asuvia miehiä (arvattavasti Kainulaisia) sinne tulleen ja kauppaa sikäläisten kanssa käyvän. Siitä karkasi hän heidän päälle, tappoi heidät ja otti kaiken heillä myötänsä olevan tavaran. Vuonna 877 lähti Thuorolfi taasen Finmarkkiin, ottain mukaansa 100 miestä. Tällä kerralla kävi kaukana maassa. Kun tuli loitos itäänpäin, niin saivat Kainulaiset tiedon hänestä, ja heidän Kuningas Faravidi lähetti miehiä Thuorolfia apuhun pyytämään, sillä Karjalaiset hävittivät Kainunmaata. Lähettiläiset lupasivat Thuorolfille yhden verran voittosaaliista, kun Kuninkaansakki sai; ja jokainoalle Thuorolfin miehistä kaksivertaisesti, mitä yhdellä Kainulaisista oli odotettavana. Oliki sääntönä Kainulaisilla, että Kuningas voittotavarain jaossa sai kolmannen osan. Niinpä päätti Thuorolfi, keskusteltua miestensä kanssa, lähteä Kainulaisten tykö, sillä luvassa olemat tavarat häntä houkuttelivat. Taru, josta nämät tiedot ovat otetut, kertoo tästälähin näiden maiden olosta. Idässä Naumdalista on Jämtlanni, sittä Helsinglanni, sittä Kväänlanni, sittä Finlanni (Suomi) ja vielä sittäki Karjala; mutta näiden kaikkein yläpuolella on Finmarkki. Vaan Thuorolfista mainitaan, hänen tulleen itää kohti ja tavanneen Faravidin. Nämät matkasivat sittä yhessä 400:dan miehen kanssa, joista sata oli Norjalaisia ja muut Kainulaisia, vihollistensa asuntamaille Karjalaan, ja saivat siellä voiton ynnä määrättömiä rikkauksiaki. Sittä palasivat jälleen Kainunmaahan, ja Thuorolfi erkani hyvässä ystävyydessä Kuninkaasta, poiketen Finmarkkiin. Vielä mainitaan Thuorolfin sittäki kerran käyneen Faravidin kerallisena Karjalaisia sodittamassa. — Tässä nimitetyt Karjalaiset mahtoivat asua likitienoilla Vienamerta, jota Karjalan mereksiki (Karelastrand) välistä taittiin kutsua. Jos se olisi sanallisesti ymmärrettävä, kun tässä Suomalaisten Kuninkaasta puhutaan, niin pian olisimma selvät koko kertomastamme, sillä tiedämmähään esivanhemmillamme kuningasvaltaa ei löytyneen. Muutenki näyttää oudonlaiselta, kun Faravidin nimi ei ollenkaan tunnu suomalaiselta. Mutta jos sitä huomaitsemma, esi-isillämme ainaki sotaretkillänsä täytyneen olla joku päämiehenä, muutenhaan kaikki heidän yritykset nähtävästi olisivat tyhjään rauenneet, ja että muitaki mahtavaisempia uroita, kun varsinki tämmöisiä pää- eli esimiehiä, usein vanhaan aikaan kuningasnimellä kunnioitettiin; niin ei se kuningasnimi meitä tästä kertomasta vierastuta. Faravidin nimi saattaa olla muukaloittu jostaki suomalaisesta omanimestä, sillä niinpä tavallisesti muukaloittiinki suomenkielisiä nimiä tuntemattomaksi. — Kerrotaan myöski Anundista, Eedmundi Gammalin (s.o. Vanhan) pojasta, hänen isältänsä lähetetyn Kainunmaahan Ruotsin valtaa enentämään. Vaan tämä hänen yritys sai onnettoman lopun, sillä niin Anundi, kun kaikki miehensäkki menetettiin lähteitten myrkyttämällä asukkailta. — Muuten sanotaan, varsinki Norlannin Kainulaisista, heidän olleen hyvin sotasia, niin että he, millon ei jäykkä vastus pidättänyt, likimaitansa yhtäläiseen kävivät vainomassa.
Tässä on melkein kaikki, mitä Kainulaisten ensiajoista tiedämmä. Kun Pohjanmaa Ruotsalaisilta valloitetaan, tulevat myös Kainulaiset Ruotsin vallan alle.
2. Suomen valloittamisen aika.
Tällä ajalla, joka on merkillisimpiä maamme muistokirjoissa, alkavat erityisten Suomalaisten kansalahkojen tapahtumat aina enemmin yhtehen hämmentyä, heidän erityiset nimet yhteisessä Suomalaisten nimessä vähitellen yhdistyä, samalla tavalla kuin pienoiset purot toinen toisensa perästä vetensä suurempaan jokeen kantavat ja siitä alkain yhteisellä nimellä juoksevat. Kummastuttaa kylläki asiain juoksun miettijätä, katsellessa esivanhempaimme tilaa tällä aikajaksolla. Uusi usko leveni Pohjaisessa, he olivat kahden vieraan, Kristillisyyden alkusiemenillä jo lahjoitetun kansasuvun keskellä, eivätkä kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan jakautuivat. Hämäläiset, sitä myöten kun kristiytyivät, menivät Ruotsalaisten puolelle; ja Karjalaiset, jotka kauemmin pakanallisuudessansa pysyivät, olivat Novgorodilaisten ystävinä. Näiden kansalahkojen vanha eripuraisuus sai aina enemmin sytykettä, ja sotia alkoi alituisesti kuohua. Vaan nämät sodat eivät olleet ainoasti heidän ryöstösodat, ne olivat paremmin Kristinuskon sodat. Mutta totuus voitti, pakanallisuus meni alle, Karjalaiset ja Hämäläiset yhdistyivät.
Ruotsista pitäin käytiin uusi siemen Suomen maahan kylvämässa. Ehkä nimitety Ruotsin maa jo oli, noin v. 1000, Olavi Sköötkonungissa saanut ensimäisen kristityn Kuninkaansa ja Kristinoppia niihin aikoihin varsinki siellä levitettiin, niin löytyi kuitenki vielä paljo epäjumalisuuden puoltajia ja rakastajia. Eteläis-Ruotsissa eli Gööthein tykönä oli Kristinusko jo vallallaan, vaan Pohjais-Ruotsissa eli Svealaisten maassa vanha usko rakastettu ja kristityt paremmin sorretut. Siitä nousi mainittujen Ruotsin kansalahkojen välillä (— samatekkun meidän Hämäläisten ja Karjalaisten —) keskinäisiä riitoja, sillä yhdistävä sidet, vanha usko, oli katkennut. Kiinnitys näiden välillä kesti siihen saakka, kun Erikki IX, Pyhän nimellä kunnioitettu jälkeisiltä, tuli Gööthein ja Svealaisten Kuninkaaksi. Hänen aikaan, kolme vuosisataa Kristinuskon ensimmäisestä saarnaamisesta Ruotsissa Ansgariukselta ja puolitoista vuosisataa Olavi Sköötkonungista, tuli, varsinki Englannista, paljo lähetysmiehiä henkensä vaaralla uskoa Svealaistenki seassa levittämään. Niinpä vakautuu nyt tämä oppi Ruotsissa ja vanha usko vaikenee uhrinensa ja puoltajinensa.