Viimmimainitun vainon kautta oli Kristillisyys ja Ruotsia valta Suomessa niin sortunut, että olisikko sitä nimeksikään enää ollut jälellä. Lieneekö Folkviinus siinä tullut surmatuksi, eli olisikko hänellä ollut joku muu loppu; siitä ei ole meillä ollenkaan tietoa.
b). Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka Suomeen (v. 1209-1249).
Nyt olemme Thuomas pispan ajoilla. Lähes puolen vuosisadan ahkerat työt Kristinuskon levittäjiltä olivat pian siksehen turhautuneet ja pakanallisuus jälleen päässyt vallallensa, kun tämä mies tuli Suomeen. Tilan olleen semmoisen näemmä siitä, että Paavein kirjoituksissa, joita löytyy monta näiltä ajoilta, sanotaan Suomalaisten hänen kauttaa "uudestansa tullehen totuuden tuntoon." Thuomas oli Englannista kotoperäsin ja oli ennen ollut Tuomioherrana Upsalassa. Eräs bulla, annettu Paavi Innocentius III:nelta Lundin Pääpispalle v. 1209, on niin kauniisti valaiseva hänestä muutoin hämärätä tietoa, että sen tässä tahdomma sisälläpidoltansa mukailla. Paavi kirjoittaa: "maan, jota Suomeksi (Fialanda) nimitetään, valkeuden Isän avulla ja muutamain vapasukuisten toimen kautta, käännytetyn Kristinuskoon, vaan että, — sittekun pispa siellä, (tässä osotetaan Folkviinusta), vietettyä elämänsä kathoolisen uskon levittämisessä, on tullet kutsutuksi taivaallisen palkinnnon ottoon, — ei toista hänen siaan vielä ole asetettu; siis — koska niin hyvin istuituksen uuteuden tähden, kun asukkaitten uppiniskaisuuden ja maan kovan sekä kylmän luonnon tähden, siihen virkaan asetettu näyttää vähemmin tulleen jollekkulle kunniaistuimelle koroitetuksi, kun pikemmin martyrikruunulla uhatuksi, — ei ole kukaan muu tämän hiippakunnan hallitusta tahtonut, kun se, joka, palavasta innostansa pyhän sanan levittämiseen, on valmis Kristuksen tähden kärsimään vaivaa ja tuskaa. Mutta kun nyt on tapainsa ja vanhuutensa suhteen vakaunut, taidoista ja avuista hyvin ansainnut mies, — joka Jumalan sanan tähden, jota pitemmän ajan jo on saarnannut tälle kansalle, on monta vaivaa kärsinyt, — tullut kutsutuksi siihen virkaan, eikä Lundin Pääpispa ole uskaltanut sitä vaalia vahvistaa, koska mies olisi muka syntynyt laittomasta aviosta, vaan täytynyt lykätä asian Paavin päätettäväksi, ja pyytää pääsölupaa (dispenssiä) edesosotetulle; — niin on Paavi myös, pakoittavan täytymisen ja selvän voiton vuoksi, nähnyt hyväksi siihen antaa suostumuksensa." — Tästä näemmä pispanistuimen Folkviinuksen perästä olleen jonkun ajan asettamatoinna. Ansainnut mies, josta puhutaan, oli Thuomas, joka tämän kautta, (niinmuodoin v. 1209,) pispaksi vahvistettiin. Hän oli jo aikansa Suomessa työskennellyt, kun tämä vahvistus tuli. Ehkä hän oli syntynyt semmoisesta aviosta, ett'ei Paaveilta säätyn kanuonisen lain jälkeen olisi saanut pispaksi korotettaa; niin annettiin hänelle kuitenki tämä korkovirka, koska hän oli taitava ja nerokas sekä evangeliumin levittämistä innoitseva mies, ja vieläpä oli jo tottunut maan luontoon ja tapoihinki.
Vuonna 1221 kirjoittaa Paavi Honorius III, saaneensa Upsalan Pääpispalta tietä, kuinka "Thuomaalle uskottu seurakunta on uudestansa tullut totuuden tuntoon, vaan kuinka likinäisiltä raakalaiskansoilta, jotka rientävät repiä juurinensä tämän uuden istuituksen, kärsii paljo ahdistusta ja vaivaa; ja koska näiden hirmuinen menetys tulisi estetyksi, jos kauppa heidän kanssa herkeäisi, niin kielletään kaikki kristityt heidän tykö purjehtimasta, ja eloa sekä muita tarpeita heille viemästä." Tästä näemmä mitenkä pakanat telmivät. Mutta Novgorodilaisiltaki oli Suomen seurakunnalla rasituksia kärsittävänä. Niinpä tiedämmä Ruhtinas Jaroslavi Vsevolodovitsan Novgorodilaisten kanssa v. 1227 meren yli purjehtineen Hämäläisiä ja Suomessa olevia Ruotsalaisia (Nemtsejä) vastaan, maata hävittäneen ja paljoin vankein kanssa palanneen. Tämä kostettiin Hämäläisiltä, jotka seuraavana vuotena laivoilla, 3000:nen miehen kanssa, seilasivat Laatokanjärveen ja piirittivät sen kaakkoisella rannalla olevata Issadya ja Aunusta (Olonetsiä). Paljon ottivat vankeja; mutta palatessa ajoi heitä perästä näiden paikkain päämies, Volodislavi. Tappelu oli kiintiä, kesti yöhön asti; vaan viimmen voitettiin Hämäläiset. Samassa pöhkäsi Volodislavi muutumalle saarelle, (- se oli luultavasti Pähkinäsaari Nevajoessa -), katkastaksensa paluumatka vihollisilta. Hämäläiset anoivat rauhaa; mutta kun tätä ei heille suotu, tappoivat he kaikki vankinsa, jättivät laivansa kostoksi, ja pakenivat metsäin sisään. Siellä meneysi iso osa heistä, ja vielä suurempi surmattiin Issorilaisilta (Inkeriläisiltä) ja Karjalaisilta, joita Novgorodilaiset olivat usuttaneet. Harvat näkivät kotimaitansa.
Ihmeteltävä on nähdä, millä innolla ja menestyksellä pispa Thuomas kartutti ja levitti Kristillisyyttä, vaikka sotia ja hävityksiä ympärillä alituisesti kuohui. Niin ihantelee muutamassa kirjoituksessa Paaviki, "kuinka yksi Herran viinamäen työmiehistä, Suomen pispa, oli nykyjään uudestansa Kristukselle, Suomessa ja likinäisissä maissa (- Hämeessä ja kentiesi Karjalassaki -), voittanut suuren kansan, joka tähän asti epäjumaloita oli palvellut." Lisäksi sanoo, että "Venäläiset, jotka ovat heidän naapurit, heitä vastaan moninaisella tavalla kuohuvat, sentähden että ovat kathoolisen uskon tunnustaneet, ja että ne kokevat kaikesta voimastansa syöstä heitä poloon." Tämä bulla on kirjoitettu v. 1229 Paavi Gregorius IX:neltä. Vuodelta 1230 löytyy bulla, jossa sama Paavi sanoo kuulleensa Karjalaisista, Inkeriläisistä, Virolaisista ja Vatialaisista, "heidän siihen määrään hirmuisuuksia harjoittavan kristittyjä vastaan Ruotsin valtakunnassa, että, jos ei oikioppisen uskon tunnustajat miehullisesti heitä vastaanseiso, syystä on itse uskon sortuminen nimitettyhyn valtakuntaan lähinäisissä maissa (Suomessa) peljättävä." Sentähden kieltää Paavi, kirkon rangaistuksen uhalla, nimitetyille pakanoille viemästä "sotiaseita, laivanaineita, eli muita kaluja, joilla voisivat kristittyjä vainota, samalla tavalla kun on yhteisessä kirkonkokouksessa kieletty yksiä kaluja Saraseeneille (Mahometiläisille) viemästä." Ennemmäisenäki vuotena oli Paavi yhdenlaisia kieltoja antanut.
Jos edellisestäki kyllä havaitsemma Paavein tähän aikaan aina ottaneen tarkan tiedon Suomen tilasta, niin pystyy se vielä enemmin silmäämme kun näemmä heidän pienemmistäki seurakunnan asioista huolta pitävän. Otettua v. 1229 Suomen pispan, papiston ja muunki väestön Roomin paavisistuimen erinomaisehen suojaan, antaa Gregorius IX apostolisen vahvistuksensa niihin, pakanallisen jumalanpalvelun harjoituksiin muinen kuuluvihin lehtoihin ja pyhiin maihin, joita äskenkäännytetyt pakanat olivat seurakunnan omaisuudeksi lahjoittaneet. Samaan aikaan muutettiin pispanistuin Maariankirkolle Räntämäellä, arvattavasti Nousisista.[1] Thuomas oli siihen pyytänyt lupaa Paavilta ja pannut syyksi, että entinen paikka oli hankala, vaan tämä sovelias. Vuonna 1232 lahjoittaa edellämainittu Paavi "Maskuun maanalan, jota Liedoksi (Lundoksi) sanotaan," eräälle pappismiehelle Nousisissa, ja hänen kautta Kirkolle.
Kun rauhattomuudet lakkaamatta kuohuivat Suomessa, eikä Paavein ja pispa Thuomaan huolenpidot ja toimet sitä voineet parantaa; niin alkoi Gregorius IX:äs toista tuumaa tämän surkeuden auttamiseksi pitää. Samaan aikaan levitettihin Virossa ja lähinäisissä maissa Kristinuskoa, ja tätä oppia edesauttamaan oli varsinainen ritariseura (v. 1202) syntynyt, jonka jäseniä kutsuttiin Kalpaveljiksi. Näille lähettää Paavi kehoituskirjan lähtemähän Suomen Kirkkoa auttamaan. Mutta kun ei siitä lähdöstä näytä tullehen mitään, niin kirjoittaa hän v. 1237 bullan, jossa Ruotsalaisia ja lähinäisten saaristojen asujamia kehoittaa ottamaan ristinmerkin ja lähtemähän varsinaiseen Riistisotahan pakanoita vastaan. Siitä bullasta nähdään, "mitä hirmuisuuksia pakanalliset Hämäläiset harjoittivat, varsinki ne, jotka olivat Kristinuskosta jällensä langenneet. Siinä sanotaan, kuinka Hämäläiset, ristin vihollisten viettelyksestä, olivat osiksi palanneet entisihin turhuuksiinsa, ja kuinka he muiden raakalaisten kanssa peräti kristillisen seurakunnan istuituksia hävittävät. Pienoisia lapsia, joille Kristuksen valo kasteessa jo oli loistanut, surmaavat he kauhialla tavalla; täysikasvuisilta raatelevat ja repivät he sisukset, ja teurastavat niitä epäjumalillensa, toisia ajavat he pyhäin puittensa ympäri, siksikun ne henkensä heittävät. Papeilta puhkovat silmät, eli silppovat heidän käsiä ja muita jäseniä; toisia peittävät oljilla ja heittävät tulen tuhottavaksi." Sittä lupaa Paavi, itsiotetusta vallastaan, kaikille, jotka tähän sotaan menevät, "syntein anteen ja muutenki samoja etuja, kun jos itse lähtisivät Pyhässä maassa sotimaan." — Tällä Paavin kehoituskirjalla näyttä olleen seurana se, että Ruotsalaisia parin vuoden perästä hankkiusi sotaan. Venäjän valta oli siihen aikaan sangen kovasti Monguoleilta rasitettu ja ahdistettu (k. siv. 17). Sentähden mahtoivat arvella nyt saada Novgorodi helposti kukistetuksi. Vaan mitenpä kävi? — Näin kertoo eräs Venäjän aikakirja: "Vuonna 1240 tuli Ruotsalaisia, Norjalaisia, Suomalaisia ja Hämäläisiä monten laivain kanssa Neva- ja Issorajokein suulle, ja tahtoivat valloittaa Laatokankaupungin, Novgorodin ja koko Novgorodin alustan. Ruotsalaisilla oli myötänsä päämies ja pispojaki. Ruhtinas Aleksanderi ei silmäräpäystä viivytellyt, vaan kiirehti Laatokan ja Novgorodin asukkaitten kanssa vihollisten päälle karkaamaan, ja voitti heidät, pyhän Sophian voimalla ja Jumalan äitin, sen puhtahan Neitsy Maarian esirukouksilla, 15:ta päivänä Heinäkuuta. Ruotsalaisten päämies, Spirodoni, kaatui, ja muutamain puhetta myöten yksi pispaki, paitsi mitä alaisemmista surmattiin. Kaksi laivaa lastasivat Ruotsalaiset yläisempäin miesten ruumeilla, ja lähettivät ne edeltäpäin meren yli. Muun joukon sysäsivät kaivettuhun kuoppaan. Monet haavoitettiin. Tappelu kesti kello 6:desta aamulla yöhön saakka. Ennenkun aamu koitti, vetäysivät viholliset sieltä hävynalaisina." — Sotajoukko ei ollut tällä kerralla Ruotsin Kuninkailta hankittu, vaan kokoonpantu vapaehtoisista. Mahdollisesti oli Thuomaski seurassa. Koska tappelu tapahtui Nevajoen vierellä, niin sai Aleksanderi siitä Nevskin (s.o. Nevalaisen) kunnianimen. Samana vuotena kävivät Saksan Ritarit[2] Virossa ja Vatiassa, ja rakensivat Koporin kaupungin, jonka edellänimitetty Aleksanderi kuitenki hetiseuraavalla vuodella, yhessä Karjalaisten ja muidenki kanssa, kävi hävittämässä, poisvei osan Saksalaisista ja toisen päästi irtaalle.
Surulla luemma eräästä paavibullasta, kuinka Thuomas, tämä Suomesta niin ansainnut mies, joka oli sortuneen Kristillisyyden uudestansa isänmaassamme ylösauttanut, eikä siinä työssä vaaroja ja vaivoja kammonut, loppuelämässänsä oli kovia rikoksia tehnyt; silponnut ihmisen, että se siitä kuoli, ja muutoinki vääristänyt paavillisia kirjoituksia. Omasta anomuksestansa antaa hänelle Paavi pääsöluvan pispanarvosta. Tämä tapahtui v. 1245. Heti jälestä näyttää Venäiäisiä ja Karjalaisia[3] Suomea taasen häirittäneen, jonka tähden Thuomas pakeni Gotlanniin, jossa kuoli v. 1248, arvattavasti murheilta ja omantunnon vaivoilta ahdistettuna, ja haudattiin Visbyyn kaupungissa. Tämmöinen oli sen miehen loppu.
Thuomaan jälestä tuli Beero l pispaksi, joka ennen oli ollut Kuningas Erikki XI:ta Kansleri ja muutenki ole hänelle sukuja. Hänellä oli, niinkun näyttää, paljo ahdistusta kärsittävänä; ja se on seuraavalla tavalla ymmärrettävä. Kun Ruotsalaisten sotayritys ei ollut v. 1240 onnistanut, vaan he täytyneet Nevajoelta pötkiä pakoon, niin uskaltuivat sen kautta viholliset vielä enemmin vainoissansa kristittyjä vastaan Suomessa. Ei tosin ole meillä tästä asiasta täysinäisiä tietoja, vaan siitä vainosta, joka Pispa Thuomaan ajoi Suomesta pakoon, havaitsemma sen kuitenki. Nyt mahtoi, Beeron ensimmäisinä pispavuosina, Suomen seurakunnan tila tulla vielä vaarallisemmaksi, koska Ruotsin Kuningasten täytyi rientää apuhun.
c). Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen saakka (v. 1249-1293).