Sitä ymmärtääksemme minkätähden Ruotsin Kuninkahat olivat jättäneet valtansa seikan Suomessa lähes kokonaisen vuosisadan ilman varsinaisetta avutta, on Ruotsin tila sillä aikavälillä katseltava. Erikki IX:ttä edellisen Kuninkaan nimi oli Sverkeri. Nämät miehet olivat kahta erityistä sukukuntaa, ja heidän jälkeiset riitelevät nyt kuningasvallasta, jonka vuorotellen tulevat saavuttamaan. Erikki IX oli jonkun ajan yhteisesti hallinnut Svealaisia ja Gööthejä, vaan Gööthit tahtoivat hänen siaan Kaarle Sverkerssonia Kuninkaaksensa, ja sanotaan tämän kaksi vuotta ennen Erikin kuolemata jo siksi tulleenki. Erikki tapettiin v. 1160 Danskan Prinssiltä Maunus Henrikssonilta, joka tehtiin Kuninkaaksi, vaan jo seuravana vuotena siitä arvosta poistettiin kansalta ja Kaarle Sverkerssonilta. Tämän Kaarlen mainitaan ilman vastuksetta olleen aikansa Svealaisten ja Gööthein yhteisenä Kuninkaana. Mutta hän voitettiin v. 1167 Knuuti Erikssonilta (Erikki IX:nen pojalta), joka sen perästä tuli hallitukseen. Siitä syttyi viisivuotinen sisällinen kapina tämän ja Kaarlen puolluksen välillä. Knuuti Erikssoni kuoli 1195. Sittä tuli Kaarle Sverkerssonin poika, Sverkeri II, Kuninkaaksi. Vaan hänki ei saanut elää rauhassa, sillä Knuutin pojat nostivat kapinan, joka niin päätyi, että hän maastansa ajettuna viimmen menetti henkensäkki tappelussa heitä vasten, v. 1210. Niinpä tuli nyt hänen vastustaja Erikki Knuutssoni Kuninkaaksi, jonka seitsenvuotisena hallitusaikana oli rauha (k. 1216). Jälkeenseuraava Kuningas, Johani, oli valittaissa vielä lapsi, ja tämä nuoruus mahtoiki häntä sodista pidättää. Hän oli viimmeinen Kuningas Sverkerin sukukunnasta. Tämän kuoltua koroitettiin (v. 1222) Erikki XI, Sammalkieli ja Nilkku liikanimeltä, hallitusistuimelle. Hänen kanssa sammuu Erikki IX:nen sukukunta Ruotsin kuningasistuimella. Kun Sverkerin ja Erikin sukukunnat näin hallituksesta kamppailivat, niin alkoi ylimyksiä siinä sivulla nousta kunniaan ja voimaan. Näistä on varsinki merkillinen mainio Folkungein sukukunta, joka pakoitti Erikki XI:ta kerran Danmarkkiinki maastansa pakenemaan. Vaan kuitenki tuli hän jällensä hallitukseen. — Tästä siis näemmä, että Ruotissa pian lakkaamatta rymysi keskinäisiä sotia, että rauhanajat olivat lyhykäisiä, ja että Ruotsin Kuninkahat sentähden eivät saattaneet valloitusta Suomessa ahkerammasti ajaa, eikä auttaa sielläolevaisia kansalaisiansa.
Mutta kun Folkungein kapina oli v. 1248 lakannut, niin päätti Erikki XI saada pakanalliset Hämäläiset kukistetuksi, jotka Suomen kristiseurakuntaa olivat vainoneet. Tähän on pantu syyksi siihen aikaan Ruotsin kirkollisuuden järjestäjäksi Paavilta lähetetyn pispa Vilhelmin Sabiinasta ja Upsalan Pääpispanki kehoitukset. On myöski luultava pispa Beeron, joka Suomessa nyt kovasti ahdistettiin pakanoilta, kutsunehen sukulaisensa, Ruotsin Kuninkahan, apuun. Ennemmäisillä kerroilla, kun olemme sitte Erikki Pyhän nähnehet Ruotsalaisia tulevan Suomen seurakuntaa auttamaan, olivat ne, taikka Paavein luvatusta syntianteesta, tai, mikä myöski on luultava, Suomen pispain kutsumisesta, vapaehtoisesti lähteneet; mutta nyt lähettää itse Kuningas sotajoukon. Se kokoonpantiin yläisemmistä ja alaisemmista, ja mainitaan sen olleen sangen suuren. Pääksi asetettiin Birgeri Jaarli, joka oli koko Ruotsin maassa virkansa ja mahtinsa puolesta Kuningasta lähin mies.
Niinpä purjehtii Birgeri v. 1249 Suomeen. Paikasta, jossa hän maalle laski, ovat arvelot toisistaan eroavaiset. Mainio Ruotsin historioitsia Messenius, (16:ta sataluvulta), sanoo tästä Birgerin sotaretkestä, "hänen ensisti tulleen (nykyisen Vaasan seuduilla) Pohjanmaalle, voittaneen sekä tappaneen melkein kaikki häntä vastustavan tahtovat Pohjalaiset, niiden siaan hankkineen uusia asukkaita Ruotsista, käännyttäneen jälelle jääneet Pohjalaiset Kristinuskoon, maan kahtehen seurakuntaan, Pietarsaareen ja Mustasaareen, jakaneen, ja vielä Korsholman (Niin kutsutaan tätä paikkaa tavallisesti Suomalaiseltaki väeltä; mutta mahdollisesti on sillä suomenkielinenki, ehkä harvemmin käytetty, nimityksensä. Kun tämmöisiä paikkain suomalaisia nimiä ei vielä löydy missään kirjassa täydellisesti koottuna, vaan niistä olemme kyselemällä täytyneet selvän saada; niin taitaa joskus erhetyksiä tapahtua, joita, niinkuin muitaki virheitä, aivomma työmme lopulla mahdollisuutta myöten oikoa.) linnan rakentaneen, elääksensä sillä pakanoita kapinata nostamasta; siellä laivastonsa heittäneen, Hämeen metsän (Maanselän) kautta painaneen Hämeesehen, helposti voittaneen siellä asuvaiset, jotka vaati Kristinuskoa ja Ruotsin valtaa tunnustamaan; vielä päätteeksi Hämeenlinnan rakentaneen, sillä Hämäläiset kurissa pitäneen." Usiammat ovatki Messeniuksen jälkeen asian tällä tavalla selvittäneet. Mutta nykyisimmillä ajoilla on Suomen historiasta hyvin ansainnut Professori Reini joksiki jäykillä syillä näyttänyt, Vaasanseudun ja eteläisen puolen Pahjanmaata vielä kauan jälestäki, saati sittä näihin aikoin, olleen synkkänä erämaana ilman vakinaisitta asukkaitta, ja siis nykyisten Ruotsalaisten uutisasukkaitten silloin ei vielä sinne saatetun muuttaa eikä Korsholma, jota vasta puolitoista vuosisataa jälempätä mainitaan, rakennettaa; ja niinmuodoin näillä ja muillaki syillä tehnyt uskottavaksi, että Messenius on tästä asiasta kertonut paremmin arveloa kun tarkempata tietoa myöten, varsinki kun kaikki häntä vanhemmat tarujat eivät siitä mainitse mitään. Moniahat ovat luulleet Birgerin nykyisen Porinkaupungin seuduilla maalle laskeneen, siitä Kokejokea eli Kokemäen jokea (muukalaisesti: Kumo) myöten Hämeesehen tunkeuneen; vaan ei sekään näytä todenmukaiselta. Kaikkian luontevin on edellänimitetyn Professorin selvitys, joka osottaa, että Birgeri oli Eteläis-Suomessa maalle nosnut, luultavasti Hankoniemen (muuk. Hangöudd) ja Puojolahden (Pohjanlahden Pohjan pitäjässä) seuduilla, josta oli vesiä myöten varsin sievä pääsö häneltä tällä kerralla perustettuhun Hämeenlinnaan. Kun vanhimmat tiedot sanovat hänen Hämäläisten maan kristityillä asututtaneen, niin onki arvattava Ruotsalaisia tällä kerralla nykyisehen Uusmaahan (Uutehen maahan, Nylanniin) muutetun. (Edellisessä olemme sanoneet, Eteläis-Suomen uutisasukkaitten Erikki Pyhän aikoina tänne muutetun; eikä kylläkään saa epäillä, ett'ei niitä silloin olisi muutettu, sillä sen todistavat monet syyt. Mutta luultava on, että Uusmaan ruotsalaiset uutisasukkaat vasta Birgeriltä tänne tuotiin, ja että ne olivat Hesinglannista kotosin. Vaan tämä asia ei ole vielä täysin määrin tutkittu. Katso Reinin jutelmahan: De loco, quo arma Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux, joka on näitä sangen valaiseva kirja.) Nyt, kun Birgeri vielä oli Suomessa, sanotahan myös koko Hämeenmaan Kristinuskoa tunnustaneen; eikä nähdä sen siitä tämän perästä enämpi luopuvankaan.
Birgerin Suomessa vielä ollessa kuoli Kuningas Erikki XI (v. 1250), ja palattuansa havaitsee Birgeri vähäikäisen poikansa Valdemarin Kuninkaaksi valitun, itsensä Riikinhoitajaksi, jonka vallan piti kuolemaansa asti v. 1266. Hän oli säännöillänsä vakuuttanut Kotirauhan, Vaimorauhan, Kirkkorauhan ja Keräjärauhan, sekä väärää kostoa kieltänyt. Valdemarin nyt päästyä omin päinsä hallitsemaan, antausi hän himojen ja huvitusten orjaksi, vähän huolein mistään muusta; niin että veljensä, joille isä oli kappaleita maasta osittanut, nostivat kapinoita häntä vastaan, jotka niin päätyivät, että Valdemari menetti valtansa ja Maunus tuli v. 1276 siaan Kuninkaaksi. Tämä Maunus hallitsi kuolemaansa asti (v. 1290, ja laitti säännöillään järjestyksen sekä rauhan maahansa, niin että hän siitä sai kunnianimen Laduloosi, s.o. Latolukko, sillä hän oli lajeilla ikääskun pannut lukon talonpojan latohon ja aittaan.
Mutta Suomessa hallitsi Beero seurakuntaa. Alkupuolella hänen pispanaikaa olemme jo nähnehet sotia palaneen, ja niinpä näyttää loppupuolellaki ollehen. Vuonna 1256 tuli suurella sotajoukolla Ruotsalaisia, Hämäläisiä ja Suomalaisia, autetut Saksan Ritariseuran Mestarilta, ja alkoivat rakentaa linnaa Narovajoen suulla, (samoilla tienoin, jossa myöhemmin Narvanlinna rakennettiin); mutta kun Novgorodilaiset kokosivat sotaväkeä ja lähettivät Aleksanderi Nevskiä apuhun noutamaan, niin pötkivät viholliset meren yli pakoon. Seuraavana talvena matkasi nimitetty Ruhtinas Aleksanderi Hämeesehen, vaan tämä retki oli sangen vaivaloista. Talvipäivät olivat lyhyet ja taivas pimiä, niin ett'ei tietty oliko se päivä vai yö, ja tämä pani monen seurassa olevan poloon; mutta Novgorodilaisia, niitä varjeli Jumala. Osan Hämäläisistä (Jäämeistä) tapettua, toisen vangiutettua, palasivat Novgorodilaiset Ruhtinas Aleksanderin kanssa hyvästi varjeltuna kotiinsa, palvellun ristin ja pyhän Sophian voimasta. Näin kertovat Venäjän aikakirjat.
Beero kuoli v. 1258 (?) ja haudattiin Räntämäessä. Vielä löytyy hänestä mainittuna, että oli työntänyt Suomesta lähtevät tulot sukulaisellensa Ruotsin Kuninkaalle käsihin. Ne maksettiin vanhaan aikaan nahkoissa ja pispat olivat tätä ennen niitä omiksi ja Kristinuskon levittämisen tarpeiksi käyttäneet. Mutta kun viinamäen työmiesten aartehet olivat tällä tavalla vähenneet, niin näyttää jälkeenseuraava pispa, Ragvaldi I., siitä syystä säätäneen, että kansan piti sieluhoitajillensa antaa ruvanapua (ruotsiksi: matskott), josta pispaki alussa otti osansa. Mainittu Ragvaldi kuoli v. 1266 ja hänen jälkeen tuli Vestgööthiläinen Katillus pispaksi.
Katilluksella oli aikanansa paljo Karjalaisten kanssa tekemistä. Siltä osalta tätä kansalahkoa, joka asui Vienameren tienoilla, eli Pohjais-Karjalaisilta, niinkuin myös muilta Pohjaisessa eläviltä kansoilta, käytihin näihin aikoin keskinäisiä sotia, joilla ei ollut vähäistäkään yhteyttä Eteläis-Suomessa kuohuvain metelein kanssa. Sen näyttävät meille seuraavat tiedot. Venäjän Ruhtinas, usein mainittu Aleksanderi Nevski, lähetti v. 1247 miehiä keskustelemaan Norjan Kuninkaan Maunus Hookanssonin kanssa keskinäisten hävitysten karttamiseksi Finmarkin asujanten ja Venäjän vallan alle kuuluvain Lappalaisten sekä Karjalaisten välillä. Yhdenlaisen lähetyksen tiedämmä viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen. Vuonna 1271 käyvät Karjalaiset ja Kainulaiset Norjan paikkakuntaa Helgelannia hävittämässä. Vuonna 1279 menevät Karjalaiset ja ottavat vangiksi erään Thorbjörni Skaunin, joka oli tuntureilla (Ruian-Lapissa) veroa Norjan Kuninkaalle kantamassa. Nämät tiedot osottavat meille senki, että Pohjais-Karjalaiset Venäläisiltä jo pidettiin alamaisina, eli ainaki puollustettavina liittolaisina. Samanlainen oli muidenki Karjalaisten jälki, joista tiedämmä, että olivat v. 1253 käyneet Venäläisten kanssa hävitäntäretkellä Virossa, kostamassa Livon Ritarein karkausta Pleskovin kaupunkia vasten. — Mutta paitsi näitä Karjalaisten sotia, jotka eivät Suomen seurakuntaa ollenkaan koskeneet, tiedämmä eräästä Kuningas Valdemarin aikoin kirjoitetusta Paavi Gregogorius X:nen bullasta, heidän välimmiten käyneen Suomen kristittyjäki vainomassa. Gregorius sanoo "surulla kuulleensa, kuinka Karjalaiset ja muutki pakanat likinäisissä maissa kovasti runtelevat ja ahdistavat Jumalan Valtakunnan oikiuskoisia jäseniä (Suomessa). Niin on tänäki vuotena tapahtunut, että ovat hirmuisesti muutamihin sen maan paikkoihin karanneet, tappaneet monta uskovaista, tulella hävittäneet taloja ja perukoita, pakanoittaneet pyhityksiä ja muita paikkoja, jotka Jumalan palvelukseksi ovat aivotut, myötänsä vieneet monta pyhässä kasteessa vastuudesta syntynyttä lasta, ja niitä pakanallisiin menoihin ja kovimpaan orjuuteen pakoittaneet." Vielä lisää Paavi kehoituksia Ristisotahan näitä vastaan, luvaten syntein anteen ei ainoasti itse sinne lähteneille, vaan myöski niille, jotka varoillansa semmoista yritystä edesauttivat ja puoltivat. Mutta ei tietä näistä kehoituksista mitään sotaa seuranneen. Sen siaan taisi Katillus ja hänen apumiehet Suomen seurakunnan hoidossa, kun pitkällisellä koetuksella olivat tullehet näkemään, ett'ei pakko ja vihollisuus Karjalaisten jäykkää luonnetta voinut masentaa, ruveta rauhallisella tiellä heidän ystävyyttä hakemaan ja kentiesi katholiseen uskohonki heitä houkuttelemaan. Tällä tuumalla mahtoi olla ei aivan huono menestys, koska Venäläiset nyt alkavat pitää Karjalaisia uskottomina liittolaisina. Semmoisesta syystä oli Ruhtinas Jaroslavi Jaroslavitsalla v. 1269 mielessä, lähteä heitä kurittamaan, vaikka hän siitä pidätettiin Novgorodilaisten rukouksilta. Epäilemättä olivat Karjalaiset tällä kerralla täytyneet luvata uskollisuutta Jaroslaville, vaan kuinka vähä se oli heille mieluista, nähdään siitä, että seuraavana vuotena jo kävivät Novgorodilaisten kanssa nimitettyä Ruhtinasta sodittamassa. Edellämainitusta syystä lähtee myös Ruhtinas Dmiitri Aleksandrovitsa v. 1278 Novgorodilaisten ja muidenki Venäläisten kanssa Karjalaan, rangaisee kovasti asukkaita ja hävittää heidän maata. Mutta tämän menetyksen perästä mahtoi Karjalaisten ystävyys Venäläisiin vielä enemmin kylmetä, jos toiselta puolen eivät vielä Ruotsalaisihinkaan taipuneet. Seuraavain aikain tapaukset osottavat meille keskinäisen tilan. Ruotsalaiset purjehtivat v. 1283 Laatokanjärveen, tappavat Obonesisiä [Novgorodin aluet oli jaettu viiteen osaan, joista itäpuolella Onieka- ja Laatokanjärviä oleva nimitettiin Obonesiseksi Viisosaksi (Oboneschkaja Pjätina).] kauppamiehiä, ottavat heiltä tavarat ja palaavat runsaalla voittosaaliilla kotiinsa, tapeltua vähäsen Laatokankaupungin asukkaitten kanssa Nevajoella. Tällä kerralla eivät näytä tahtoneen tehdä mitään pahaa Karjalaisille; mutta seuraavana vuotena tulevat he, johdatetut eräältä Trundalta, varsinaisesti veroa Karjalaisilta pyytämään, mikä sen ajan puheenlaadussa merkitsee samaa, kun panna heidän maata allensa. Mutta koko yritys tehtiin mitättömäksi Novgorodilaisilta, sillä Ruotsalaiset voitettiin Nevajoella ja täytyivät ilman verotta pötkiä matkoinsa. Niin nähdään kuinka Ruotsalaiset (- ne olivat arvattavasti Katillukselta hankittuja miehiä Suomesta -) jo likenivät Karjalaisiin ja kärhentivät saada niitä allensa, vaan kuinka Novgorodilaisetki kokivat sitä estämällä omaa etuansa katsoa.
Katillus oli pispana vuoteen 1286 asti. Tätä ennen olivat Ruotsin Kuninkahat enimmiten panneet pispoja maahamme, jonka tähden usiammat olivatki Kuninkaan Kanslereja ja niinmuodoin uskollisimmia ja päälleluotettavimmia miehiä, jommoisia tosin yhtäpäätä ahdistettu Suomen seurakunta tarvitsiki. Mutta Katillus oli asettanut Tuomiokapitulin, jonka jäsenet (- niitä oli alussa 4 -) vasta tulevat pispoja valitsemaan (Oli tosin pispoilla ennenki ollut jonkunlainen Kapituli, mutta nyt tuli se vasta oikiaan arvoonsa, kun sai esimiehiänsä ruveta valitsemaan. Tämän vallan hankki Katillus, noin v. 1275, Tuomiokapituiille.) Sentähden näemmäki seuraavain pispain ei olevan Kanslereja eikä muita Kuningasten likimmäisiä, vaan pappissäätyyn kuuluvia miehiä. Niin oli e. m. heti Katilluksen perästä valittu pispa, Johannes I, Priiori (s.o. päällysmies) Vadstenan luostarissa. Ensimmäiset pispat olivat saaneet melkein itsevaltiaisesti hallita Suomen asioita. Sittä pani Birgeri Jaarli poikansa Bengtin, Kuningas Maunus Laduloosin veljen, Suomen Herttuaksi, ja tämä onki ensimmäinen tietty maallinen hallitusmies isänmaassamme. Kun semmoisia hallitusmiehiä vastaki pantiin Suomeen, niin taisi pispain suuri valta sen kautta tulla vähän lyhennetyksi. Johannes kutsuttiin neljän vuoden perästä (v. 1290) Pääpispaksi Upsalaan, ja hänen jälestä koroitettiin Maunus I pispanarvoon. Tämä oli syntynyt Ruskon kappelissa, Märtälän talossa, ja oli ensimmäinen suomenkansainen pispa, valittu edellämainitulta Tuomiokapituliita.
Maunuksen pispanaika oli monen merkillisen tapauksen alainen. Novgorodilaiset, joilla oli täysi syy peljätä Ruotsalaisten Karjalan omistamista tarkoittavia yrityksiä, lähtevät v. 1292 Hämeseen, hävittävät maata ja ottavat sisälle Aksporin, joka arvattavasti oli joku linnoitus nykyisessä Akkasten pitäjässä. Tämä Novgorodilaisten menetys taisi olla sangen rasittava Hämäläisille, koska Maunus pispan täytyi huojentaa heidän veron neljästä nahkasta joka jousimiestä kohtaan (joka miestä, kun jousta kykeni pitelemään) kolmeen nyt ainoastaan maksettavaan nahkaan. Kun pispat sittemmin tahtoivat saada jälleen tämän joksikuksi ajaksi myönnitetyn neljännen veronahkan, niin syttyivät siitä pitkälliset riidat heidän ja Hämäläisten välillä. Mutta ei Ruotsalaistenkaan mieli edellisestä hävityksestä hämmästynyt, vaan he lähtivät vielä samana vuotena 800:dan miehen voimalla Nevajoelle, sen likimaita allensa panemaan. Neljäsataa miestä lähti Karjalaisia kukistamaan, ja toiset neljäsataa Inkeriläisiä, vaan Venäjän aikakirja sanoo, että he kummallaki paikalla taikka tapettiin tai vangiutettiin. Ja tämän perästä tapahtuu Thorkeli Knuutssonin sotaretki.
d). Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen, rauhaan saakka Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323).