Ennemmäisten vuotten Karjalan valloitusta tarkoittavat sotayritykset olivat Ruotsalaisille täydesti näyttäneet, kuinka sitä ei ollut mahdollinen saada aikaan jos ei heillä olisi joku vahva paikka Karjalassa, josta saattaisivat häirittää viholllsia ja jonka muurein sisälle vastoinkäymisen päivänä saisivat toivotun turvan ja varjelluksen. Ruotsissa oli Kuningas Maunus Laduloosi (v. 1290) vaipunut ja kuollessansa pannut Marskin Thorkeli Knuutssonin hallitusta pitämään kruunun perijäksi valitun poikansa Birgerin ala-ikäisyydessä, niinkun myös Birgerin veljesten, Erikin ja Valdemarin nuoruutta hoitamaan. Thorkeli Knuutssoni mietti tarkasti Suomen asiat, näki edellämainitun puutteen selvästi ja päätti, saadaksensa kunniaa ja arvoa riikinhallituksellensa, lähteä sitä auttamaan ja niinmuodoin lopettamaan Erikki Pyhältä ja Birgeri Jaarlilta aloitetun työn — Suomen valloittamisen. Koottua sotajoukon purjehtii hän v. 1293 Karjalaan ja rakentaa siellä Viipurin linnan. Hänellä oli myötänsä Vesteroosin pispa Petrus, joka nyt saarnasi Karjalaisille katholista uskoa, niinkuin muinen Pyhä Henrikki Hämäläisille. Tosin näyttää Kristinusko jo olleen Karjalaisille ennen tuttu, sillä Venäjän aikakirjat sanovat, että Ruhtinas Jaroslavi oli v. 1227 lähettänyt pappeja kastamaan Karjalaisia, niin että "pian koko kansa tuli kastetuksi"; mutta kun tämä ei ollut katholinen, vaan Greekan usko, niin pitivät paavilaiset sen yhdenarvoisena, kun pakanallisuuden, jonka tähden niin Karjalaiset kun Venäläisetki heiltä vanhoissa kirjoituksissa pakanoiksi nimitetään. Ja ei se mahtanut ollakkaan, mitä Karjalaisiin suinkin tulee, paljo parempi pakanallisuutta; joku nimikristillisyys, jonka sivulla entisiä jumaloitansa estämättä palvelivat. — Tämän tehtyä palasivat Thorkeli ja Petrus pispa vielä samana kesänä Ruotsiin. Viipuriin jätettihin sotajoukon kanssa eräs päälleluotettava ja uljas mies, jonka nimi ei löydy missään mainittuna, Karjalan valloitusta ajamaan. Tähän aikaan mainitsee Riimikhronika (Kirja, jossa riimeillä Ruotsin muinaisasioita kerrotaan.) 14 Karjalaisten kihlakuntaa (Gisslalag) Ruotsin vallan alle pannun, jotka täytyivät ottaa katlholisuskon ja tulivat, niinkuin vasta koko valloitettu Karjalaki, Turun hiippakunnan alle kuulumaan.
Tiettävä oli, ett'ei Novgorodilaiset tätä Ruotsalaisten likenemistä kylmällä sydämellä katselleet, vaikka heidän tällä ajalla rasitettu tila ei myötenantanut heti lähteä vihollisten aivoituksia estämään. Mutta seuraavana vuotena (1294) kokosivat he vähäisen sotajoukon, minkä saivat, ja tulivat 8:tena p. Maaliskuuta Viipurin linnaa hävittämään. Vaan ei ollut heillä onnea. Paitsi sitä, että korkia tulva nousi ja hevoisilla ei ollut ruokaa, niin vastustelivat Ruotsalaisetki niin miehullisesti, että paljo Venäläisistä tapettiin eli haavoitettii, ja jääneet täytyivät vetäytä kotiinsa.
Ruotsalaiset rupesivat nyt Viipurista pitäin Karjalata laajemmalta allensa saamaan. Vuoksijoen suulla, missä se laskee Laatokanjärveen, löytyi linnoitus, Käkisalmi, joka oli Venäläisten hallussa. Tätä lähti eräs Sigge Laaka piirittämään, otti sen sisälle, lähetti vangit Viipuriin ja alkoi vahvistaa linnan linnoituksia, ett'eivät Venäläiset saisi sitä jällensä; vaan ne tulivat ei kauan tämän jälestä (v. 1295), voittivat linnansa takasin, tappoivat kaikki Ruotsalaiset, siinä Siggenki seassa, niin että ainoastaan kolme miesta pääsi pakoon, viemähän Viipuriin surullisen tiedon tästä tovereinsa surmasta.
Kun tämä Käkisalmen onnetoin tapaus tuli Torkeli Knuutssonin korviin, niin pani hän sen hyvin pahaksi ja rupesi mielessään pitämään, saada linna rakennetuksi Nevajoella, joka olisi tehnyt koko Karjalan valloituksen vissiksi ja Novgorodin vallan sortumista vaikuttanut. Mutta Kuningas Birgerin naimiset olivat ennen pidettävät, ja mahtoi olla muitaki syitä, että tämä tuuma vasta v. 1300 sai aikaan. (Muutamat Ruotsin tiedot sanovat sen tapahtuneen v. 1298, joka ei sovi yhteen muitten tietoin kanssa. Venäjän aikakirjat näyttävät tässäki päälleluotettavammilta, joita siis olemme seuranneet.) Marski hankki kauniimman laivaston, mitä Ruotsissa vielä oli nähty, 1100:lla aluksella, ja purjehtii Nevajoelle. On Okhta niminen puro, joka pohjaispuolelta laskee Nevajokeen, ja siinä laskupaikalla on niemi. Tälle niemelle, jossa rannat olivat niin syvät, että laivat pääsivät juuri kiini maahan, laskee Thorkeli maalle ja rupeaa linnaa rakentamaan, jonka nimitti Maan Kruunuksi eli Landskruunaksi. Arvaat sen, miten tämä oli Novgorodilaisille mieleen. Pääruhtinas ei ollut sillon Novgorodissa, vaan kuitenki hankittiin niin suuri sotajoukko, että sen mainitaan olleen aina 31,000 miestä, joiden piti kaikesta voimasta tätä Ruotsalaisten peljättävätä yritystä estää. Mutta kun Ruotsalaisille tuli sanoma, että Venäläisiä oli laivoilla Laatokanjärvessä, niin lähettivät he 800 miestä, eräs Haraldi päämiehenä, niitä tulemasta pidättämään. Vaan kun lähetetyt tulivat Laatokanjärveen, niin nousi ankara tuuli, joka heidät ajoi Karjalan rannoille. Myrskyn pitkittäissä kävivät he Karjalaisten kyliä hävittämässä ja polttamassa, ja vasta kuudennella päivällä tyveni ilma, niin että pääsivat palaamaan, ja tulivat Pähkinäsaareen, jossa tapasivat esijoukon omasta sotalaumastansa. Sinne tultua näkivät kaukana Laatokanjärvessä 1000 Venäläisten laivaa purjehtivan saarta vasten. Tässä ei ollut viipyminen sellaista paljoutta vasten, vaan he vetäysivät pikaisesti Landskruunaan, päälauman luokse. Venälaiset tulivat heti perästä, ja olivat kuivasta puusta korkioita lauttoja rakentaneet, joita sytyttivät palamaan ja antoivat virran viedä Ruotsalaisten laivastoa vasten, sitä sillä polttaakansa. Mutta Ruotsalaiset ennättivät vetää rautavitjan joen yli, joka esti mainitut virralta viedyt tulitornit vahinkota tekemästä. Nyt tulivat Venäläisetki päivässä kimaltelevilla kypäreillä ja kilvillä. Landskruunassa oli saatu kahdeksan tornia varustiminensa rakennetuksi, ja näiden ympärillä oli syvä estohauta. Yhtä näistä torneista rupesivat Venäläiset väkirynnäköllä ottamaan sisälle, vaan Ruotsalaiset vastustelivat niin urhollisesti, esimiehityt Matti Kättilmundssonilta, Henrikki von Kyrniltä ja Pederi Posselta, ett'eivät Venäläiset voineet mitään. Viimmein menivät Ruotsalaiset hautansakki yli, ulos linnastaan, ja siitä alkoi kauhia tappaminen ja verenvuodatus. Toisellaki paikalla oli 1000 Venäläistä asettunut. Matti Kättilmundssoni meni rohkeutensa innossa niiden tykö ja haastoi niitä valitsemaan uljaimman miehensä hänen kanssa tasapäässä tappelossa miekkailemaan; mutta eivät Venäläiset siihen antauneet. Koko päivän tapeltua ja verta kummanki puolen runsaasti vuodettua täytyivät Venäläiset viimmen vetäytä sieltä pois ja antaa Ruotsalaisten päättää sen linnan rakennuksen, joka osotti Novgorodin vallan sortamista.
Saatua Landskruuna valmiiksi rakennetuksi jättivät Ruotsalaiset siihen vartoväkeä, panivat Steenin päällysmieheksi ja lähtivät iloiten kotiinpäin. Mutta ennenkun pääsivät Ruotsiin, pidätettiin he Nevajoen suulla vastatuulilta, jolla ajalla Matti Kättilmundssoni kävi Inkerinmaata hävittämässä ja sen rauhallisia asukkaita tappamassa. Mutta ei ylimielisyyden kostokaan kauan viipynyt. Vartoväki, joka oli Landskruunaan jätetty, alkoi tulla huonolle jälelle vastamuuratussa linnassa, jonka kosteus sekä pilasi ruoka-aineet että myös saattoi keripukin ja muitaki tauteja miesten sekaan, jotka alkoivat kuolla toinen toisensa perästä. Nyt tahtoi moni ajattelevampi mies lähettää sanaa Marskille Ruotsiin tästä tilasta ja pyytää ruokaa sekä tervettä sotaväkeä; vaan päällysmies Steeni sano ei tahtovansa murehduttaa Marskin sydäntä, ja niin jäi se tuuma tekemättä. Venäjan Pääruhtinas Andrei Aleksandrovitsa oli, kuultuansa Ruotsalaisten tulosta ja Landskruunan rakentamisesta, minkä pikimmän voi, hankkiunut sitä estämään. Nyt, kun Landskruunan vartoväki oli siinä huonossa tilassa, tulee hän sotajoukolla. Sotapetollisesti houkuttelee hän Ruotsalaiset linnastansa tasaiselle kentälle, karkaa niiden päälle; mutta ne pääsivät kuitenki tappelemalla jällensä linnaan. Siitä rupesi Andrei kaikella voimalla linnaa ryntämään. Nyt sanotaan siinä ei olleen enämpi kun 13 miestä täydessä voimassa vastustelemaan, koska muut taikka sairastivat tai olivat kuolleet. Kun vielä huoneet linnassa sytytettiin palamaan, niin ei siinä tosin ollut vastustelioilla paljo toivoa. Steeni rupesi nyt antamisesta puhujaan Venäläisille, pyytäin henkensä pelastusta, muuten saisivat tehdä hänen vaikka orjaksi. "Älä murehduta Marskin sydäntä" huusi nureksivalla äänellä hänelle silloin huutama, paraaltaan kun moniaassa kellarissa miekka kädessä koki vihollisia vastustella. Vaan mitä se vastusteleminen enää auttoi. Linna otettiin 19:ta p. Toukokuussa v. 1301, jälelle jääneet miehet vietiin vankina Venäjälle, ja Maan Kruunu makasi rauniona maassa. "Niin päätyi ilo ylimielisestä voitosta. Saman peljätköön jokainen, kun ei ajoissa tiedä varustaatse" sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja tästä tapahuksesta.
Pispa Maunus oli hyvin hiljaista ja lempeätä luonnetta eikä sekaunut näihin sotiin ja muutenki ei muihinkaan riitaseikkoihin. Sen siaan näyttää hänellä hiippakuntansa sisämäiset asiat olleen huolena. Pispanistuin muutettiin v. 1300 nykyisen Turkuun (Tätä paikkaa näyttää ennen pidetyn hautausmaana, koska sitä Unikankahaksi mainittiin.), joka kaupunki näiltä ajoilta juontaaki varsinaisen alkunsa. Myös laitti hän siellä ensimmäisen Dominikani-luostarin. — Mitä Suomen maallisen hallitukeen tulee, niin olemme jo nähneet Bengtin Herttuaksi sen yli tehdyn, vaan hänen perästä tulee Valdemari, Kuninkaan veli, samaan arvoon (v. 1302) koroitetuksi. Suomessa löytyi nyt kolme linnaa, Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, joiden välillä koko maa (noin 1306) jaettiin. Linnain päällysmiehillä näyttää olleen joku Maaherran valta ympäristön asujanten yli. — Maunus kuoli noin v. 1308 ja hänen jälkeen tuli Ragvaldi II Suomen pispaksi.
Mutta käännämmäkö nyt silmämme Ruotsiin päin. Siellä olivat Herttuat Erikki ja Valdemari riitauneet veljensä Kuningas Birgerin kanssa ja kun siitä sovittiin, niin tuli Thorkeli Knuutssoni sovinnon veriseksi uhriksi, jonka pää v. 1306 katkesi mestausmiehen kirveellä. Samana vuotena ottivat Herttuat Kuninkaan vangiuteen, josta hän parin vuoden perästä kuitenki pääsi ja otti vuorostaan v. 1317 heidät kavalalla tavalla kiini sekä tapatti nälällä, vaan menetti samalla itsekki kruununsa. Semmoiset olivat veliriitain kauhistukset! Nyt valittiin Erikki Herttuan kolmivuotias poika Maunus, sittemmin Liehakoksi kutsuttu, Kuninkaaksi. Tämän nuoruuden ajalla hallitsevat ylimykset Ruotsia, joiden seassa Karjalan sodasta meille tultu Matti Kättilmundssoni.
Niinpä nyt taas Karjalan sodista. Saatua Viipuri rakennetuksi oli Karjalan valloitus jo nähtävä, vaikka muutamia vuosikymmeniä kului, ennenkun se varsinaisessa rauhassa Novgorodilaisilta annettiin. Landskruunan hävitettyä olisi ehki Ruotsin valta Suomessa tullut huojuvaan tilaan, jos Novgorodilaiset olisivat heti käyneet päälle; mutta sisällinen heikkous esti heitä siitä. Vasta vuonua 1310 lähtivät Novgorodilaiset Karjalaan, purkivat Käkisalmen entisen linnan ja rakensivat uuden vahvemman Vuoksijoen suulla olevalle luodolle. Tällä näyttävät Karjalaisten kurittamasta osottaneen. Mutta vuotena jälestä lähti toinen sotajoukko, johdatettu Ruhtinas Dmiitri Romanovitsalta, Hämettä kukistamaan. Venäläiset näyttävät purjehtineen Puojolahteen, jota aikakirja nimittää Kauppajoeksi; siitä menneen Karisjokea, Lohjajärveä ja Hiidenvettä myöten; siitä kulkeneen Hämeenlinnaan, joka poltettiin; siitä viimmen tulleen Pernon pitäjän paikoille, josta sittä seilasivat kotiinsa. Tällä retkellä hävitettiin Hämettä (Jämein maata, joka nimitys meitä tässä viimmekerran kohtaa) laajalta. Kaksi vuotta tämän perästä aikoivat Novgorodilaiset lähteä uudestansa Suomeen, mutta "ne hullut Nemtsit (Ruotsalaiset)", niinkuin aikakirjan sanat kuuluvat, ennättivät ennen ja tulivat polttivat Laatokankaupungin. Ne olivat arvattavasti Viipurista. Karjalaiset, yllytetyt Ruotsalaisilta, tulivat v. 1314 Käkisalmeen, ottivat linnan sisälle ja tappoivat jokainoan Venäläisen. Mutta pian tulivat Novgorodilaiset sinne, johdatetut eräältä Feodorovalta, ottivat jälleen linnan ja tappoivat vuorostansa kaikki Ruotsalaiset ja kapinoitsevat Karjalaiset. (Kuitenki tavataan Karjalaisia vielä, ei monta vuotta jälestä, apumiehinä Venäjän sotajoukoissa.) Nyt oli lyhykäinen rauhanaika. Mutta v. 1317 tulivat Ruotsalaiset, hävittivät Laatokanjärven tienoilla sekä tappoivat Obonesisiä kauppamiehiä. Tämä kostettiin seuraavana vuotena Venäläisiltä, jotka tulivat Aurajoelle (aikakirjassa: Polnaja) ja valtasivat sekä polttivat "Suomalaisen Ruhtinaan kaupungin Lyderevin". Lyderevi on Turku, niin kutsuttu senaikuisen päällysmiehen Lyderi von Kyrnin nimeltä. Tällä kerralla poltettiin myös edellisenä vuotena Maunus pispalta rakennettu Kuusiston hovi (ruots. Kustö). Näissä paloissa tulivat maamme vanhimmat kirjalliset muistomerkit hävitetyksi, jonka tähden tiedot vanhimmista ajoista ovatki niin vaillinaiset. Vuonna 1322 nähdään uuden kopakan nousevan. Ruotsalaiset piirittävät taasen Käkisalmen linnaa, jota eivät kuitenkaan voi saada sisälle. Tästä tiedon saatua lähtee Pääruhtinas Juri Danilovitsa vuorostansa Viipurin linnaa piirittämään, hankkii nakinkeinoja, joilla kaupunkia pahasti pelmuuttaa, vaan kun kuukauden perästä rupeaa linnaa väkirynnäköllä ottamaan, niin ei voi saada. Ei tiedä kuitenkaan, miten lopulla olisi käynyt, jos eivät tähdelliset asiat olisi pikaisesti kutsuneet Ruhtinasta kotimaahansa. Mutta kun seuraavana vuotena sai joutoa omista asioistansa, niin ei lähtenytkään jälleen Viipuria hätyyttämään, vaan rakensi Pähkinäsaarella Pähkinälinnan (muuk. Nöteborg, Orechovets). Tämä linna esti nyt Ruotsalaiset Laatokanjärvestä, ja jos se olisi ennen saanut aikaan, niin olisivat tosin Novgorodilaisten asiat Karjalassa tulleet paremmalle jälelle.
Tällä tavalla olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset enemmin kun puolitoista vuosisataa sotineet Suomen omistamisesta, ja nyt kääntyvät heidän asiat rauhaan, 8:tena p. Syyskuuta v. 1323. Sotain pitkittäissä oli sen voimakkaan Hansaseuran kauppa Venäjän kanssa tullut estymään, jonka tähden se näyttääki tämän rauhan aikaansaamista kiirehtineen. Ruotsin Kuninkaalta tuli mainitussa asiassa lähettiläisiä Pähkinäsaareen, ja ehdoista sovittua solmittiin siellä ikuinen rauha Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä. Pääehtona oli, että kaupan Novgorodilaisten kanssa piti saada ilman esteettä käydä. Narvan kaupunkia eivät Ruotsalaiset saaneet auttaa; eikä saatu rajoilla kummankaan puolen linnoja rakentaa. Karkurit piti ulosannettaman; yksinäisten loukkaukset ei kummankaan vallan rauhaa rikkoman; eikä yhden riikin alamaisten toisen maassa omaisuuksia ostaman. Raja asetettiin sillä tavalla, että puoli Karjalata tuli Venäjän vallan alle jäämään[4] ja toinen puoli, nimittäin kihlakunnat Äyräpää, Joutseno (Jäskis) ja Savo, Ruotsalaisille annettamaan. Muuten kulki raja näin: Rajajoesta (?) Sääjoen kautta Vuoksijokeen, (jossa Päiväkivi, ja Utenkivi Hirvisaarella, olivat rajamerkkinä); siitä Andrien ja Räisälän pitäjäin kautta Torsajärveen, Rautjärvin kappelissa; siitä Puroveteen ja Oriveteen ja, Juojärven kautta, Kajanan rajoille, jostapitäin raja luultavasti seurasi, niinkun nytki, Maanselkää aina mereen asti.
Sillaikaa oli pispamuutoski Suomessa tapahtunut: Ragvaldi II v. 1321 kuollut ja Benediktus siaan tullut valituksi. Myös tavataan vielä jälkejä Pohjais-Suomenki sodista tällä aikajaksolla. Paitsi mitä Pohjanmaalla taisi tapahtua, niin mainitaan Karjalaisten taikka Venäläisten, vuosina 1301, 1316 ja 1323, vainoneen Norjanmaan pohjaispuolta. Ja niin nyt lopetamma tämän jakson kertoman.