Muutamat paikat ja seudut näyttää olleen erinomaisessa arvossa, joita vanhastaan vieläki pyhiksi huudetaan nk. Eräpyhä, Pyhämaa, Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhäkoski j.n.e. Jos nämät olivat yhteisiä uhripaikkoja, taikka muita juhlallisempia kokouspaikkoja, elikkä mistä lienevät pyhän nimensä perineet, sitä ei tiedä sanoa. Muutamia kyllä huudetaan uhripaikkoja olleen, esimerk. Eräpyhän niemen Oriveden pitäjässä, mutta lienee ehkä silläki ollut pyhän nimensä jo ennen, kun siinä uhraamaan ruvettiin, sillä pyhä muinaisaikoina ei näytä merkinneen muuta, kun jotakuta pelvolla, vapistuksella ja kauhistuksella lähestyttävätä eli koskettavata.
Mutta vaikka ei ollutkaan Suomalaisilla muinen erityisiä pappeja, niin löytyi kuitenki sillon paljo semmoisia ihmisiä, joilla oli joku pian papinmukainen arvonsa. Semmoisia olivat erinimillänsä tietäjät, loihtijat, lukijat, laulajat, lumoajat, noidat, velhot, poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet ja muut semmoiset, joita toisinaan puolijumaloiksi ja koko jumaloiksi nimitettiin. Heillä ainoastansa oli tieto luonnon salaisimmista vaikutuksista ja voima saada niitä tahtonsa jälkeen käymään. Itse paikasta liikkumatta lähettivät henkensä tutkimaan ja ilmisaattamaan, mitä kaukana muissa paikoissa tapahtui. Sanoillansa ja muulla tiedolla panivat käärmeet, metsänpedot ja muut semmoiset vahingoitsemattomiksi, eli nostattivat niitä vihamiehiä vasten, sanoillansa paransivat taikka saattivat tauteja j.n.e. Tämä taika, eli kelvotoin sekä perätöin luulo tietäjistä ja loihtioista, ei ole vieläkään Suomen kansassa peräti herjennyt. Mahtoi siis muinaisaikana olla paljo suurempi ja siitä oman kansan turhasta uskosta muutki kansat ruveta Suomalaisia suurina noitina ja tietäjinä pitämään, niinkuin pitivätki.
Sodissa olivat Suomalaiset muinaisaikaan kuuluja ja urhoollisia. Olemma myös jo maininneet heidän monista sotayrityksistänsä. Heidän miekkansa ja nuolensa olivat parahimmia, mitä löytyi, ja ulkokansoissaki suuressa arvossa pidetyt. Toisenlaisia sota-aseita eli varustimia olivat kalpa, keihäs, kilpi, kypäri, sotisopa, nuija, jousi j.n.e. Nuolista eroitetut olivat vasamat, joilla myös ammuttiin, vaan enimmiten metsässä. Luultavasti sotivat he ratsahinki, koska runoissa vieläki muistellaan sotiorosista. Että he myös ymmärsivät varustaa asunpaikkansa vihollista vasten, sen luulisi voivan arvata omituisesta sanasta linna, joka semmoista varustusta merkitsee, ja myös niistä monista jäännöksistä Suomessaki, joissa muinaisaikaan joitakuita varustuksia näyttää olleen. — Vesillä mahtoivat he muinen kylläki liikkua, niinkuin ne monituiset venehen nimetki osottavat. Semmoisia nimiä ovat ruuhi, kuutti, karvas, pursi, laiva, alus ja muita niihin kuuluvia: airot, mela (viiletysmela), teljot, tuhto, purjet, purjetpuu j.n.e.
Vanhuudesta alkain viljelivät Suomalaiset maata ja pitivät karjaa, niinkuin niihin toimituksiin kuuluvat perivanhat moninaiset sanat ja nimet kielessä sen vielä todistavat. Toinen tavallisin elatuskeinonsa oli metsänkäynti ja kalanpyynti, joihin moninaiset, sillon vielä erämaina löytyvät, laajat metsät, korvet, joet ja järvet heitä runsaalla annillansa maanittelivat. Raudan teko ja takominen olivat myös vanhuudesta tuttuja keinoja. Rautansa tekivät järvi- ja suomalmista. Muita tuttuja, omituisilla sanoilla nimitettyjä metalleja olivat vaski, hopia, kulta. Sillä että kulta olisi ulkokielistä lainattu nimi, sitä ei taideta todeksi näyttää, ja jos taittaisiinki, niin siitä ei vielä seuraa, että kulta vasta myöhemmin tuli tutuksi. — Tavallisimmat maakasvu-aineet olivat ohra (otra, osra), nisu eli vehnä, herne eli rokka, nauris (nakris), ruis ja kaura (kakra). Rukihin ja kauran nimet luullaan kuitenki myöhemmin ynnä itse ainetten Ruotsalaisilta ja Venäläisiltä tutuiksi tulleen, jota ei sentähden voida todistaa. Vaan ne kahtalaiset nimitykset nisuilla ja herhehillä todistanevat, että Suomalaiset niitä alkumajoillansa ei tunteneet, niinkuin muutki erinimet yksille aineille, esimerk. pirta, kaide, sukkula, syöstävä, levet, kielamusta, mellitsä, mylly j.n.e. näyttänevät, että ne vasta Suomalaisten erilahkohin saatua tulivat tutuiksi. Nyt unhotuksiin saanut taito mehiläisten (mettiäisten, kimalaisten) pidosta ja korjuusta näyttää aikoinansa olleen hyvin tuttu Suomen kansalle. Eräässä, ei niinkään vanhassa, (v. 1595 tehdyssä) rajakirjassa Suomalaisten välillä Venäjän ja Ruotsin puolella kielletään vielä kovasti rajakkoin toisensa mehiläispesiä vahinkoitsemasta. Tätä mehiläiskorjuuta myös todistavat monet kielessä vielä löytyvät sanat mehiläinen, mettiäinen, mesiäinen, mesiläinen, kimalainen, mesi, sima, vaha (vaksi) j.n.e. Toiset sanat näyttävät oluenpanonki Suomessa olevan perivanhan taidon. Semmoisia sanoja ovat olut (olo, olonen), kalja, taari, hiiva, käyte j.n.e.
Mutta usiammilla käsitöillä ei ole omia nimityksiä, jonka tähden ne arvattavasti vanhaan aikaan osittain olivat tuntemattomia osittain toimitettiin itsekultaki. Ainoastaan värttinällä eli kehrävarrella kehrääminen, jonkunlainen kankaankutominen, vaatetten ja kenkien ompelu, niinkuin myös tavallisten tarvetkalujen valmistaminen puusta ja raudasta olivat sillonki hyvin tuttuja. Niitä, jotka erittäin puusta eli raudasta mitä osaavasti valmistivat, sanottiin sillon yhteisellä nimellä sepiksi. — Erityiset tähtein nimet niinkuin otava, otavan sarvet ja pursto, seuloinen, pohjantähti, kointähti, linnunrata j.n.e. muistuttavat heidän jonkun tiedon niistäki keksineen.
Luku ja kirjoitus mahtoivat kyllä olla kuultuja asioita ehk'ei ilman paremmin tuttuja, vaikka niillä on vanhat omituiset nimensä. Lukemiseksi alkuansa sanottiin, niinkuin vieläki, kaikenlaista räkinöimistä ja kirja merkitsi ylehensä jotain moniväristä taikka jota nyt kirjavaksi sanotaan. Kun puustavia ennen sanaksi saatua piti ikääskun lukea, niin siitä tuli lukemiselle uusi, nykyään tavallisempi merkitys. Ja kun olivatki mennehen ajan kirjat näköänsä hyvin kirjavat, mikä mustalla, mikä punasella, mikä muulla painettu, niin siitä saivatki nykyisen nimensä.
Runoille ja lauluille oli Suomen kansa muinen erinomattain harras. Laululla ja soitolla vietettiin pitkät talviset illat kotona, lyhennettiin työt ja matkat ulkona, enennettiin ilo häissä ja muissa kokouksissa. Niin niitä, jotka laittoivat uusia, kuin, jotka lauloivat ennenkuultuja runoja, sanottiin runoniekoiksi, runosepiksi. Laulaja lauloi runojansa joko yksin eli käsi kädestä toisen kumppalin kanssa, jota sanottiin puoltajaksi eli säistäjäksi ja aina kertoi laulajalta kuullun kokonaisen värsyn, jonka alla toinen muistutteli sanoja uudeksi värsyksi. Laulanta kävi kyllä yksitapaisesti, mutta oli kuitenki kaunis ja suloinen kuulla, ehkä keralla vähän surullinenki. Paras ja kuuluisin soittoneuvo oli kantele, jolla sekä yksin, että lauluäänen avulla soitettiin. Sillä oli muinaisaikaan 5 vaskista kieltä, vaan nykyaikoina monasti 8, 10, 12 ja usiampiaki. Toista laatua oli jouhikantele, kahdella monikertaisella jouhikielellä, jota myös erityisellä jousellansa soitettiin, ei kun vaskikanteletta, sormilla. Muita soittoneuoja olivat torvi, huilu, pilli ja sarvi.
Oli myös tapana, huviksi ja ajanvietteeksi laskea toinen toisellensa arvoituksia, joista moniki on kyllä mieltä täynnä. Muuten haasteltiin satuja, tarinoita, kaskuja ja muita loruja, joita vanhalla sanalla vielä paikoin yhteisesti saarnoiksi nimitetään. Tanssin ilo ei myös ollut tuntematoin. Sillä on vieläki kielessä löytyvät erityiset nimityksensä kisa (karkelo), tanhu, tanhuaminen, hypintä, hyppy j.n.e. Näiden ohessa oli paljo muitaki huvituksia, joissa nuori väki harjoitti ruumiinsa voimaa ja vikkelyyttä, liiatenki joutoiltoina ulkosessa. Semmoisia vanhanaikaisten huvitusten jäännöksiä taitavat nykyiset kiekan nakkuu, hiipanjuoksu, lymyäminen, karhusilla olo ja muut sitä laatua alkuansa olla.
Suomalaisten uskosta tällä ajalla, mimmoinen se vielä enimmästi oli kansassa, olemme jo ennen (siv. 7 seur.) puhuneet.