Toinen Aikakausi.
Suomi Ruotsin vallan alla Paavinuskon aikana.
Kolmella valloitusretkellä olivat Ruotsalaiset saaneet Suomen valtansa alle, ja joka kerralla oli linna (- Turun, Hämeen ja Viipurin linnat -) rakennettu voitettua maata kurissa pitämään ja vihollisilta varjelemaan. Siitä oli ikuisessa rauhassa Suomi Novgorodilaisilta annettu Ruotsalaisille, joka rauha kuitenkaan, niinkuin nähdä saamma, ei tullut aivan pitkä-ikäiseksi. Tämän aikakauden tapahtumat pyörivät nyt sillä kannalla, että mainittu rauha aina rikotaan ja jällensä uudistetaan, ynnä että Paavinusko juurtuu meidän maahan ja muodostaa kansan tavat ja mielenlaadun toisenlaiseksi. Venäjän valta pysyy vielä kauan entisessä kurjassa tilassansa, ja Ruotsin sisällisesti riitaunut valta ei ole ollenkaan paremmalla jälellä. Vaan siinä huonoudessa valmistuu vähitellen uusi, iloisempi aika kummallenki kansalle, ja myös meille.
I. Suomen Historia.
Ensisti puhumma varsinaisesta Historiasta tällä ajalla, ja sen jälkeen kansan sisämäisistä menoista, tavoista ja muista senlaisista.
a) Pähkinäsaaren rauhasta suureen Venäläissotahan saakka (v. 1323-1490).
Benediktus on nyt pispana, ja onki yhdestoista sitä arvoa maassamme. Hänen aikaan rupeaa sekä maamme että pispainki luonto muuttumaan. Synkkiä metsiä perkattiin viljaviksi kasvinmaiksi; uusia siemenlaatuja, niinkuin on pellava, hamppu ja humala, tuotiin näinä ja ennemmäisinä aikoina maahan, ja rahvas opetettiin niitä viljelemään; uusia pitäjiä kirkkoinensa ja pappinensa laitettiin monella perukalla. Mutta pispaki rupeaa omaa ja virkatovereinsa etua tarkasti katsomaan. Dominikanimunkit Turussa saivat Priiorin ja järjestyneen olon; Tuomiokapituli sai lisää jäseniä; tihunnin makso pispalle ja papeille, jossa esivanhempamme näyttävät vähän sitkastelleen, kiinnitettiin kovilla käskyillä; sitte Maunus pispan ajoin ajettu riita Hämäläisten kanssa neljännestä veronahkasta lopetettiin pappissäädyn voitoksi; Kirkon omaisuudet kartutettiin kaikella tavalla. Ja kun Upsalan Pääpispa Petrus Philipinpoika v. 1335 kävi Suomessa visiteeringillä, niin matkaansaatti Benediktus, omaksi ja pappeinsa hyväksi, tulojen enentämisen. Silloin hankki hän myös itsellensä luvan hiippakuntansa aluetta käydä visiteeraamassa, joilla matkoilla hyvyyksiä hänelle arvattavasti karttui. Syyskuussa piti myös pappein tästedes vuosittain kokouta Turkuun; eikö liene silloinki aina joku kenkki pispalle lentänyt. Kaikki näyttää, ett'ei pispa ja papit enää, kuten ensimäisinä aikoina, niin hyvin uskon karttumista ja levenemistä huolineet, kun rikkauksien hankkimista itsellensä.
Tämän pispan ajalla tuli jo Pähkinäsaaren rauha ensikerran rikotuksi,[6] ehk'ei Ruotsin Kuninkaan suostumisella. Venäjän ja Ruotsin vallan välillä asuvain Karjalaisten kesken, joista Ruotsin vallan alle kuuluva osa tunnusti Paavinuskoa, ja toinen Venäjän alle kuuluva Greekanuskoa, syttyi kiistoja ja toria, joita paavilaiset papit, uskoninnostansa muka, vielä enemmin kiihdyttivät. Neljätoista vuotta rauhan jälestä, eli v. 1337, menivät Suomen Karjalaiset, esimiehityt Ruotsalaisilta, rajan yli, ja tappoivat suuren joukon Venäläisiä, Novgorodilaisia ja Laatokankaupungin kauppamiehiä, ynnä jokainoan Greekanuskolaisen, kun tapasivat. Tämän tehtyä vetäysivät he Viipuriin, jossa sama verinen leikki uudistettiin sinne hädissään paenneitten greekanuskoisten Karjalaisten kanssa. Keväillä seuraavana vuonna (1338), kun sanoma näistä tapahtuneista rauhattomuuksista oli tullut Novgorodiin, laittausi Feodorova, kaupungin Posadnikka (Posadnikaksi kutsutaan Venäjällä kaupunkein päällysmiehiä.), rohkiain sotasankarein kanssa Pähkinälinnaan, uhkaavata vaaraa estämään. Sieltä lähettivät ne miehiä Viipuriin, jossa päällysmiehen nimi näyttää olleen Steeni, syytä tutkimaan tähän rauharikkoon ja kostamista pyytämään. Vaan ei siitä tullut sen parempata. Ruotsalaiset lähtivät heti Nevajoen kautta Laatokanjärveen, hävittivät Obonesin seuduilla, piirittivät Laatokankaupunkia, jota eivät kuitenkaan voineet saada otetuksi. Silloin tuli nuoria Novgorodilaisia esimiehinänsä Karjalaan ja Viipurin seuduille, kostamahan kärsittyjä rasituksiansa. Suuri osa maata hävittettiin autioksi, kyliä poltettiin, elävät tapettiin ja, otettua ison joukon vangiksi, palasivat nämät Novgorodiin. Mutta samaan aikaan, eli heti perästä, lähti taasen Ruotsalaisia Viipurista, hävittivät Venäjän Karjalata ja Vatiata, vaan voitettiin sillä kerralla, vaikka Venäläisiltäki paljo miehiä kaatui. Vähäistä ennen näitä aikoja (v. 1333) oli sen voimakkaan Lithovian Herttuan Gediminin poika, Narimontti, saanut Novgorodilaisilta lahjaksi Venäjän Karjalan ynnä Nevajoen likimaat, niinmuodoin samat paikat, joilla sodat nyt olivat kuohuneet. Mutta sodan kiihtyissä pakeni Narimontti Lithoviaan ja heitti alamaisensa vihollisten raasteltavaksi, jonka tähden Novgorodilaiset täytyivätki niitä puoltaa.
Kuten ennenki on sanottu, niin oli Ruotsin Kuningas Maunus Erikssoni (Liehakko) valittaissa vielä lapsi, jonka tähden Matti Kättilmundssoni hallitsi riikiä. Mutta v. 1333 otti Maunus itse hallituksen vastaan. Kun edellämainitut metelit Suomessa tulivat hänen korviin, niin pani hän ne hyvin pahaksi ja lähetti miehiä Novgorodilaisille selvittämään, että kaikki tapahtuneet vihollisuudet olivat vasten Kuninkaan tahtoa käyneet ja että Viipurin päällysmiehen, Steenin, itsepäisyys oli niihin ollut syynä. Silloin solmesivat Novgorodilaiset uudestansa rauhan Ruotsin kanssa, samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaressa oli tapahtunut, paitsi että Kobilitskisestä Karjalasta piti Kuninkaan itsensä kanssa vielä tuumiteltaman. (Emme voi selvittää, mitä osaa Karjalasta tällä nimityksellä osotetaan. Sana "Kobilitskinen" antaa tietä, että hevoiskorjuu oli siinä kansassa hyvässä voimassa, elikkä että he olivat ratsumiehinä sodassa kuulusaita.) Sentähden lähettivätki Novgorodilaiset miehiä Maunuksen tykö, joka nyt myös kirjoitti rauhakirjan alle. Mutta Kobilitskisestä Karjalasta sanoivat Venäjän lähettiläiset tällä tavalla: "Jos joku meidän alamaisista karkaa teidän puolelle, niin anna rangaista eli hirttää hänen, saman aivomma me tehdä jos joku teidän miehistä tulee meidän tykö; mutta näitä samauskolaisiamme emme ylönanna, ne ovat kerran uskohomme kastetut ja paitsi sitä ei heistä olekkaan enää monta jälellä elossa. Niiden tähden on Jumala meille vihastunut."
Benediktus kuoli v. 1339 ja Hemminki valittiin pispaksi. Vielä enemmin kun edellinen pispa kartuttaa tämä Kirkon ja pappissäädyn sekä mahtavaisuutta että tavaroita, ja Suomen seurakunnan ulkonainen muoto tulee varsinki hänen kautta järjestytetyksi. Pispanistuin ja Tuomiokirkko saapi, joko testamenteillä eli lahjoituksilla, välistä ostamallaki, paljo omaisuuksia allensa; jumalanpalvelussa aletaan harjoittaa mahdotointa kopeutta ja loistavaisuutta, varsinki Tuomiokirkossa, joka saapi oman Provastinsa (Tuomio-Provastin); ja Paavi lahjoittaa 40:nen päivän syntianteen niille, jotka asetetuina juhlapäivinä käyvät Turun Tuomiokirkossa ja sitä lahjoittavat. Hemminki laittaa Turussa ensimmäisen opiston ja kenkkäämällä joukon kirjoja Tuomiokirkolle perustaa hän siellä ensimmäisen kirjaston. Papit, joiden tulot lisätään, saavat tärkkiä sääntöjä, kuinka jumalanpalvelua pidettämän tulee, mutta kielletään ilman pispan luvatta seurakunnastansa minnekkään reisumasta, ja pitämästä salavuoteudessa saatuja lapsiansa tykönään sekä niitä elättämästä, johonka jälkimäiseen kieltohon pispa panee syyksi, "että kirkon tavarat sillä tavalla vähenevät" — ei hänellä siis näytä turmeltuin tapain parantaminen olleen niin aivan huolena. Tihunnin makso kiinnitetään usein uudistetuilla käskyillä ja Paavi vahvistaa sen papeille annetun luvan panna ne sanankuulioistansa pannaan, jotk'eivät tihuntia tahdo maksaa. Maata koetaan tälläki ajalla saada aina enemmin perkatuksi ja viljavaksi; ja uusia pitäjiä laitetaan ennen olemattomille paikoille. Pohjanmaalla saavat Nääräpään (Närpisten), Mustasaaren ja Pietarsaaren pitäjästen asukkaat (v. 1348) luvan käydä kauppaa koko Pohjanmaan rantamailla. Semmoisia muutoksia tapahtui pispa Hemmingin aikana, ja toisista saamma vasta tilan vielä lisäksi puhua.