Mutta tapahtuipa sotiaki ja muita rasituksia tämän pispan aikana. Niiden edelläkävijänä on seuraava yritys. Virossa olivat talonpojat v. 1343 nostaneet kapinan Saksan Ritareita vastaan ja lähettäneet Viipurista ja Turun pispalta apua pyytämään, luvaten palkinnoksi antaa heille Reevalin kaupungin. Viipurista lähteki muutamia laivoja apuun, mutta kun ne tulivat Reevaliin, niin olivat talonpoikain tuumat Ritarein valppaudella jo mitättömäksi tehdyt ja estetyt, jonka tähden Viipurilaiset täytyivät olla ystävinä sinne tulevinaan ja heti palata kotiinsa. Niin meni se yritys tyhjään.
Mutta Venäjän kanssa nousee nyt uusi sota. Kuningas Maunus Erikssoni oli Paavilta saanut kehoituksia ja Kirkon tavaroista apua sotahan Venäläisiä vastaan, joita nyt toivottiin saada käänytetyksi katholiseen uskoon. Tätä Paavin ja arvattavasti koko pappissäädyn tahtoa täyttääksensä ja muutenki ilkiällä elämällään saatua pahaa nimeä parantaaksensa alkaa hän värvätä sotaväkeä, jota tyhmästi kyllä enimmiten hankki ulkomaalta, ja lähtee sen perästä v. 1348 matkaan. Ensisti purjehtii hän Koivistosaareen, lähellä Viipuria, ja lähettää sieltä miehiä Pähkinälinnaan, kehoittamaan Venäläisiä lähettämään tykönsä oppineita miehiä, jotka tulisivat hänen kanssa keskustelemaan kummanki uskon paremmuudesta. Kuitenki panee hän möytä uhkauksia kaikella voimalla Venäläisten maahan karata, jos eivät he mielineet ottaa sitä uskoa, jota hän tunnusti. Siihen vastasivat Venäläiset seuraavalla tavalla: "Jos tahdot tietä kumpika usko, sinunko vai meidän, on parempi, niin lähetä Patriarkhalta Konstantinopolissa kysymään, sillä sieltä me olemme saaneet puhdasoppisen uskomme, vaan sinun oppia emme pidä puhtahana emmekä oikeana. Kenell'on vääryys, niin antakoon sittä myöten." Ainaki lähettivät Novgorodilaiset miehiä tästä asiasta Kuninkaan kanssa puhelemaan, vaan Maunus uhkasi heitä, niinkuin ennen. Silloin menivät Venäjän lähettiläiset Pähkinälinnaan ja sulkivat sen portit Kuningas Maunukselta. Nyt rupesi Kuningas kastamaan Issorilaisia katholisehen uskoon, ja joka ei antanut kastaa itseänsä, se tapettiin. Tästä tiedon saatua lähettivät Novgorodilaiset miehiä Issorilaisia auttamaan ja 500 Ruotsalaista tapettiin eli vangiutettiin, jonka perästä miehet palasivat Novgorodiin. Sen jälestä kokosivat Novgorodilaiset sotaväkeä ja lähettivät vielä apua Pääruhtinaaltaki anomaan, jota he eivät kuitenkaan saaneet. Siitä lähtivät sotajoukkonensa, minkä olivat saaneet kokoon, Laatokankaupunkiin. Sillaikaa oli Maunus piirittänyt Pähkinälinnan, ottanut sen väkirynnäköllä sisälle, tehnyt Venäläisen vartoväen vangeiksi, joista muutamia kuitenki päästi irtaalle, ja jättänyt vartoväkeä linnaan, jonka perästä itse oli lähtenyt sieltä pois. Mutta nyt lähtevät Novgorodilaiset Laatokankaupungista liikkeelle ja asettauvat Pähkinäsaaren ympärille. Siellä olivat kaiken talvea, siksikun he, 24 p. Helmikuuta v. 1349, ryntämällä valtasivat linnan, tappoivat osan Ruotsalaisista ja toisen vangiuttivat. Seuraava vuosi kului ilman mitään merkillisyyttä, mutta v. 1351 lähtivät Venäläiset Ruotsin Karjalaan. Maaliskuussa 21 p. tulivat he Viipuriin, jonka esikaupungit poltettiin. Päivänä jälestä kävivät Ruotsalaiset ulos linnastaan, mutta Novgorodilaiset karkasivat heidän päälle, ajoivat heidät jällensä linnaan ja tappoivat osan heistä. Sen perästä hävittivät lähinäisiä maanääriä, tappoivat vaimoja ja lapsia, ja tulivat viimmen vankijoukon kanssa jällensä Novgorodiin. — Maunus oli samana vuotena Turun kautta, jossa hänen nähdään vapauttavan Kirkolle kuuluvat omaisuudet veromaksosta, kulkenut Viroon. Siellä vaihettiin vankeja Dorpatissa, ja rauha 23 vuodeksi näyttää myös silloin saaneen aikaan. Samalla matkallansa lahjoitti Kuningas Paadisten luostarille Virossa Porvon pitäjän, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ja kun Suomen pispat vasta tahtoivat saada niitä jällensä allehen, niin nousivat pitkälliset riidat. —
Nyt on tässä välillä sanottava siitä hirmuisesta ruttotaudista, joka näihin aikoin kulki maan halki. Ensin alkoi se Indiassa ja tappoi matkallansa Pohjaiseen hirmuisesti väkeä kaikista kansoista. Sinne tuli se erinomaisella tavalla. Muutamana päivänä näkivät Bergenin kaupungin asukkaat, Norjassa, satamaansa ajeltavan aalloilta laivan, jossa ei löytynyt yhtäkään ihmistä, sillä ne olivat kaikki kuolleet. Bergeniläiset veivät hoksaamatta lastin maalle ja siitä tarttui heti rutto, joka niin kauhiasti kuoletti Norjassa, että enemmin kun joka kolmas henki surmausi. Muutamissa pitäjissä kuoli jokainoa ihminen, niin että sanotaan kauan jälestä synkkäin metsäin sisässä löydetyn kirkkoja, joiden olosta ei kukaan silloin enää tiennyt mitään. Ei Ruotsin käynyt paljo huokiammasti, kun Norjan. Näissä maissa surmasi tauti v. 1350. Venäjällä mainitaan sen olleen v. 1352. Tiettävä on, ett'ei se aivan Suomenkaan sivu mennyt. Tämä tauti alkoi pistoksella, veren sylkemisellä ja paisumilla, ja kuoletti sangen vähässä ajassa. Samanlaisia ruttoja kävi vastaki (e. m. vuosina 1413 ja 1427) myös meidän maassa. Tautia nimitettiin hirmukuolemaksi eli suureksi kuolemaksi (ruotsiksi: Digerdöden, Stordöden). Samoilla ajoilla olivat myös kovat nälkävuodet.
Kuningas Maunuksen nuorempi poika, Hookani, tuli v. 1350 Kuninkaaksi Norjassa. Samaan aikaan valittiin myös vanhempi poika, Erikki, tytymättömältä kansalta isänsä siaan Kuninkaaksi Ruotsissa. Siitä syttyivät sodat isän ja poikansa Erikin välillä, ja Maunuksen täytyi antaa pojallensa koko Suomen ynnä osan muustaki vallastansa. Bengtti Algotssoni oli tätä ennen tullut Maunukselta saamaan koko Suomen veromaaksensa, ja siellä mahdottomilla veroilla sangen kovasti piinannut rahvasta; mutta nyt menetti hän veromaansa, ja Erikki vähenti, Suomessa käyessään, talonpoikain maksettavat, antoi vielä maamme asukkaille luvan entistä myöten viedä kalujansa myötäväksi Tukhulmiin ja Pohjanmaalaisille vahvistuksen ennen saatuhun kauppaoikeuteensa, ynnä suositsi pappissäätyä ja pani Niilo Thuuressoni Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Mutta Erikki kuoli v. 1359 ja Maunus sai jällensä koko vallan. Ryt yltyi toinen poika, Hookani, kiihdytetty Ruotsin mahtavilta, Maunusta vasten, otti hänen (v. 1361) vangiksi; mutta sopi kuitenki kohta isänsä kanssa, jonka perästä nai Danskan Prinssessan Margarethan. Seuraavana vuotena valittiin Hookani Upsalassa isänsä Valtakeralliseksi Ruotsissa, jolloin Suomalaiset myös saivat oikeuden olla läsnä Kuningasvaalissa, joka oikeus sittemmin jatkeni siihen, että saivat Riikikokouksien päätöksissä ottaa osaa. Maunus ajoi nyt pois riikistään kaksikolmatta mahtavata miestä, jotka menivät Albrektin Meklenburista tykö ja tarjosivat hänelle Ruotsin kruunun. Albrekti purjehtiki ajettujen Herrain kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmissa, josta Maunus oli paennut, v. 1363 Kuninkaaksi. Niilo Thuuressoni Bjelkke Suomesta oli mennyt Albrektin puolelle. Mutta siinä maassa oli vielä Maunuksellaki puoltajia, jonka tähden Albrekti (v. 1364) lähti sinne, piiritti Turun linnan ja veti lahjoilla pispa Hemmingin puolellensa. Semmoisia lahjoja olivat: ennen pispalle lahjoitettujen hyötyjen vahvistaminen, muutamain pispan palveliain vavapauttaminen kaikesta veromaksosta kruunulle ja luvan antaminen pispalle (ja hänen jälkeenseuraajille) tehdä tihunnin maksossa kiikastaville, mitä tahtoi ja näki hyväksi. Albrekti antoi käskyn virkamiehillensä ylöskantaa pispan tulot kruunun maksettavain kanssa ja viedä kannetut omistajallensa käsiin. Myös jätti hän 40 kalpamiestä (armigeri) Suomeen ja sääsi, että jos mainitut kalpamiehet sakotettaisiin jostaki rikoksesta, niin pitäisi pispan saada käyttää sakot omaksi hyväksensä. Siinä kyllä Hemmingille! Albrekti antaa seuraavana vuotena (1365) Ulvilan kylälle kaupunki-oikeuden, josta nykyisen Porinkaupungin alku onki luettava. Pohjanmaalaiset saamat häneltäki vahvistuksen kauppaansa. — Maunus ja Hookani Kuninkaat olivat Albrektin tultua menettäneet Ruotsissa valtansa. Ainaki toivoivat he saada sen vielä takasin, kokosivat sotajoukon, vaan voitettiin Enkööpingin tappelussa (v. 1365). Maunus saatiin kiini ja pidettiin kauan vankeudessa, josta hän kuitenki aikaa voittain pääsi irti ja hukkui viimmen (v. 1374) Norjassa. Hänen kanssa sammuu Folkungein suku Ruotsin hallitusistuimella; ja vieraista kansoista peräisiä Kuninkaita, (joiden sivulla omakansaisia miehiä pyrkii ja pääseeki maansa valtioiksi), tulee nyt Ruotsia hallitsemaan. Albrekti on niistä ensimäinen.
Noin v. 1365 kuoli Hemminki ja sai jälkeenseuraajaksi Henrikki II Hermanninpojan. Tämä lähti käymään Paavin luona Avignonissa[7] ja sai häneltä huostakirjan Suomen Kirkolle sekä itsellensä luvan, ilman Paavilta kysymättä ja kenelle hyväksi näki, jakaa pienempiä pappitiloja. Tämän pispan aikana valittavat Satakuntalaiset Kuningas Albrektille vaikeudesta heidän perukalla nyt laitettavan Kokemäen linnan rakentamisessa ja ruokkimisessa, jonka tähden Kuningas käskee linnan sortamista. Henrikki kuolee v. 1368 (?). Sittä tulee Johannes II Petrinpoika pispaksi, joka ennen oli ollut opettajana (Magister regens) Pariisin Korkiopistossa. Tästä on mainittuna, että oli pannut pannaan Viipurin linnan päällysmiehen Suuno Hookanssonin, arvattavasti siitä syystä, että tämä ennen oli Kuningas Albrektin käskystä lyönyt kruunun alle muutamia Turun Tuomiokirkolle kuuluvia omaisuuksia. Ei ollut siis hyvä Kirkon tavaroihin koskea! Mainittu päällysmies näyttää kuitenki ennen kuolematansa — hän murhattiin Uusmaassa — päässeen pannasta, koska hän sai tulla haudatuksi Tuomiokirkossa, jota vähä ennen oli "oman, vaimonsa ja lastensa sielujen autuuden vuoksi" lahjoilla rikastuttanut. Vielä hankki Johannes pispa, niin Kuninkaalta kun Paaviltaki, vahvistuksia Kirkkonsa oikeuksiin. Hän kuoli v. 1370.
Nyt tulee Johannes III Vestfaali pispaksi, syntynyt Turussa, jossa oli ollut Kaniikina (Tuomioherrana). Vuotta ennen kun tämä pääsi pispaksi, tapahtui, että Albrekti hätyyttettiin Norjan Kuninkaalta Hookanilta ja että hänen siinä hädässä täytyi antaa Boo Jönssoni Griipille pian yhtäsuuren vallan, kun itsellensäki oli. Tämä Boo Jönssoni oli rikkain ja mahtavin mies koko riikissä. Paitsi suuria omaisuuksia Ruotsissa, oli hänen alle koko Suomi joutunut, jossa hän hallitsi pian itsevaltiaasta. Siellä rakenti hän nykyisessä Karjan pitäjässä Raaseporin linnan, ja jonku ajan perästä näyttää länsipuoli Uusmaata tulleen Viipurista irrotuksi ja pannuksi Raaseporin linnan alle kuulumaan.
Jo olivat Dorpatissa Venäjän kanssa (v. 1351) uudistetun rauhan vuodet loppumassa, ja sen tähden lähtee Boo Jönssoni v. 1374 Viipuriin, niitä rauhajatkolla pitentämään. Mutta pian taisi kuitenki vihollisuuksia nousta, sillä kun Urbani VI v. 1378 kirjoittaa kehoitusbullan ristisotahan Venäläisiä vastaan, luvaten tavallisuutta myöten runsahan syntianteen lähtiöille, niin mainitsee hän myös edelläkäyneistä vihollisuuksista.
Johannes pispa hankki Paavilta vahvistuksen Kirkon omaisuuksille, ett'ei niitä kukaan (- niinkun Albrektilla ja hänen miehillä oli ennen ollut suuri halu -) saisi vähentää. Tiedot mainitsevat vielä kahdesta riitaseikasta, jotka tähän aikaan olivat kysymyksessä. Yksi oli Uusmaalaisten kanssa, joiden Ruotsalaiset asukkaat ruvanavun (maatskotin) maksosta mukisivat, vaan pispa sai sen selvälle jälelle. Toinen riita oli Upsalan Pääpispan kanssa hiippakunnan rajoista. Sen asian laita on tämmöinen. Vanhaan aikaan oli Hesinglanni, niinkuin myös koko Lappi ja Pohjais-Suomi Kantalahtea ja Oulujokea myöten, kuulunut Norjalaisten alle, jotka siellä matkasivat kauppimassa ja veroa ottamassa (Katso: Schlözer, Allgemeine Nordische Geschichte, ja myös mitä siv. 25 seur. olemme jo ennen sanoneet. Kainulaiset maksoivat siis jonkun ajan veroa Norjalaisille?) Sill'aikaa olivat Turun pispat saarnanneet Kristinuskoa Pohjanmaalla ja panneet sen Torniota myöten hiippakuntansa alle kuulumaan. Mutta kun Ruotsalaiset tulivat saamaan Helsinglannin, jonka raja silloin ulettui Oulujoelle asti, niin jäi kuitenki koko Oulu- ja Torniojokein välillä oleva maa, jossa ei löytynyt kun yksi ainoa Kemin kirkkokunta, Suomen pispalle, ja muun osan Hesinglannia otti Upsalan Pääpispa. Kun pispa Hemminki myöhemmin (noin 1350) kävi Pohjanmaalla, niin tapasi hän Torniossa samanimisen Upsalan Pääpispan. Silloin oli tullut puheeksi rajoista ja sovittu sillä tavalla heidän kesken, että Tornion piti kuuluman Upsalan, ja Kemin Turun hiippakunnan alle. Nykyinen Pääpispa Upsalassa, Birgeri Gregorinpoika, ei ollut kuitenkaan siihen tytyväinen, vaan tahtoi vielä allensa ne lohirikkaat Ii- ja Oulujoen tienot. Sentähden hankki hän sekä vanhoista kirjoituksista kun myös silloin eläviltä vanhoilta miehiltä todistuksia, että mainitut paikkakunnat kuuluivat Helsinglanniin. Sen näytti hän niin selvästi, että Kuningas Albrekti (v. 1377) antoi hänelle niihin vahvistuksen. Mutta Johannes hankki myös puoleltansa todistuksia, "että mainitut maat, vanhain miesten Pohjanmaalla, Ulvilassa ja Pirkkalassa sanaa myöten, olivat sata vuotta ja enämpiki kuuluneet Turun hiippakunnan alle",[8] ja kun vielä Boo Jönssoniki oli hänen puolella, niin meni Kuninkaan vahvistus mitättömäksi, ja Suomen pispat saivat vastaki pitää riidassa olleet maanalat. Tämä riita on siitä merkillinen, että siinä kaivettiin esiin kaikki vanhat tiedot useinmainittuin paikkain entisestä olosta, josta meillekki on sillä keinon tieto säilynyt.
Jahannes Vestfaali kuoli v. 1384, jonka perästä Paavi Urbani VI aikoi itse hallita Suomen hiipakuntaa; mutta maamme kaukanaisuuden tähden Paavin asunnoilta valitsee hän kuitenki Beero II Balkin pispaksi, joka oli syntynyt Suomessa, vaan ulkomaalla opastunut Maisteriksi.
Beero Balkin aikana oli maallisen hallituksen kohta tämänkaltainen. Se mahtava Boo Jönssoni kuoli v. 1386. Sen perästä alkoi Kuningas Albrekti rohkiammasti Ruotsin ylimysten kanssa menetellä ja tahtoi saada kolmannen osan heidän käsiin joutuneista kruunu-omaisuuksista jällensä kruunulle, jolla varsinki tarkoitti niitä Boo Jönssonille lahjoitettuja äärettömiä omaisuuksia. Mutta perilliset tämän miehen kuolihuoneeseen nostivat kapinan ja tarjosivat v. 1388 Ruotsin hallituksen Margarethalle, joka jo ennen oli aviomiehensä Hookanin jälkeen perinyt Norjan, ja Danskan isänsä jälkeen. Margaretha tuli Ruotsiin, löi Abrektin v. 1389 Falkööpingin tappelussa ja otti hänen vankeuteen. (Vankeudesta pääsi hän vasta v. 1395 ja kuoli sittä kruunuheittona v. 1412.) Nyt täytyivät Ruotsin Herrat suostua tälle vaimolle niihin vaatimuksiin, joita eivät Albrektille ollehet mielineet täyttää; sillä kaikki, mitä sitte Albrektin tultua hallitukseen oli kruunun omaisuuksista tullut poisannetuksi, piti nyt jällen annettaman. Boo Jönssonin perilliset saivat Viipurin läänin ja kaupungin ynnä muutamia paikkoja Ruotsissa, vaan täytyivät antaa kaikki muut omaisuutensa jälelleen kruunulle. Margaretha antoi nyt valita sisarensa tytönpojan, Erikin XIII Pommerista, jonka Danska ja Norja jo oli ennen ottanut valtiaksensa, Ruotsin Kuninkaaksi. Kun sittä uusi Kuningas Kalmarin kaupungissa kruunattiin, niin yhdisti Margaretha Danskan, Norjan ja Ruotsin kruunut yhden hallittaviksi, sillä keinoin, että kaikenaikainen rauha piti oleman niiden kolmen riikin välillä, jotka kuki omituisilta lajeiltansa hallittiin ja pitivät yhteisesti valita Kuninkaita sekä toinen toistansa puoltaa. Tämä on se niin mainio Kalmarin yhdistys, joka tapahtui v. 1397. Margaretha pitäysi kuitenki hallituksessa aina kuolemaansa asti v. 1412, jolloin Kuningas Erikki pääsi yksinään hallitsemaan. — Näillä ajoilla oli Ruotsin ja Suomenki tila mitä kurjimpia ja rauhattomimpia. Albrekti ensistä, ja sittä muutki Kuninkaat, toivat paljo Saksalaisia ynnä muita ulkonaisia hallittavahan maahansa, joille linnojen hallitus ja kaikenlaisia etuja annettiin ja jotka sangen kovasti kansaa rasittivat. Mutta eivät Ruotsin ylimyksetkään olleet muukalaisia parempia; kaikki kunnia ja jumalanpelko oli heiltäki kadonnut. Nälkävuosia kävi päälle ja se vähä, mikä maasta saatiin, syötiin sekä ryöstettiin ryöväreiltä ja kurittomalta sotaväeltä. Siihen tulee vielä niin kutsuttujen Vitaliveljein ryöstöt. Niillä oli alussa ollut tarkoituksena viedä Saksan maalta ruokaa Kuningas Albrektin Tukkulmissa piiritetyille puoltajille, mutta rupesivat sittä sillä nimellä merirosvoiksi, jotka kävivät Suomessaki rantamaita hävittämässä ja ryöstämässä.