2. Suomen sisämäisistä asioista Paavinuskon aikana.
Kukin aika on, omituisen luontonsa ja laatunsa puolesta, muista eroitettu: niin myös Paavinuskon aika. Tässä tahdomma nyt sovitella muutamia ennen mainimatta jääneitä eli jo mainittujaki asianhaaroja yhteen; sillä täydellisempätä osotusta tämän monesta syystä kyllä merkillisen ajan elämään emme voi antaa.
Ensisti tahdomma Kirkollisuuden puolta katsella. Siellä kohtaa meitä heti Paavikunnan rakennus. Roomin seurakunnalla, joka Apostolein aikana perustettiin, oli, niinkuin muillaki, pispansa. Kun muutamain vuosisatain perästä Kristinusko oli pilaumassa, ja sen opettajat maallista kunniata ja rikkautta rupesivat halailemaan, niin syntyi Roomin valtakaupungin pispain päässä se ajatus, että he muka olisivat Apostoli Pietarin jälkeenseuraajat virassa, joille taivaan avaimet olisivat jätetyt. Sentähden rupesivat he muitten Kristikunnan Pispain sivulla edellisyyttä tahtomaan. Heitä kutsuttiin paapoiksi, josta sanasta Paavi muukaloimalla on tullut. Tämä tuuma onnistikin. Roomissa kasvoivat Paavit aina enemmin kunniassa ja voimassa; mutta siinä samassa kasvoi heidän maallinenki, Kristillisyydestä erkaneva ja maallisia tarkoittava, mielikin. Sillä keinoin oli Paavi pian saanut koko Kristikunnan allensa, paitsi Greekan kirkkoa, joka hänestä erkani eikä tahtonut häntä totella.
Kun Kristinuskoa ruvettiin Suomeen levittämähän, oli Paavein valta jo täydessä voimassaan, ja he hallitsivat ikääskun mahtavat Kirkkoherrat, joitten pitäjän alle puoli Euroopata kuului ja maksoi heille tihuntia. Heillä oli Roomissa Konsistoriumi, jonka jäseniä kutsuttiin Kardinaaleiksi, ja niiten piti olla Paavein neuvonantajina ja auttajina Kristikuntaa hallitessa. Myös piti heidän valita Paaveja, kun entinen oli kuollut. Tämän Roomin kirkkovallan alle kuuluivat ensistä Pääpispat (Arkhipispat), jotka tavallisesti vihkivät allensa kuuluvia Pispoja ja pitivät jotaki komentoa heidän yli. Valittu, vaan vielä vihkimätöin, pispa sai nimen Elektus (Valipispa). Mutta Pääpispainki yli oli välistä asetettu Priimas eli Priimaspispa. Suomi, niinkuin Ruotsikin, kuului Lundin Priimaspispan ja Upsalan Pääpispan alle. Samatekkun Paavilla oli myös pispoilla Konsistoriuminsa eli Tuomiokapituli, joka heitä valitsi ja auttoi hiippakuntaa hallitessa. Tuomiokapitulin jäseniä löytyi Suomessa lopulla 12, joista Tuomioprovasti (Archipraepositus), Arkhidiakonus ja Dekaanus olivat muita etevämmät, ja niitä muita kutsuttiin alhaisemmiksi Tuomioherroiksi (Kaniikeiksi). Tuomiokapitulilla oli alussa tuomitsemista useimmissa rikosseikoissa, ja myöhemminki oli sillä monessa asiassa ratkasemisen oikeus, vaikka Lakmanneja ja muita Tuomareita jo löytyi meidän maassa. Papit olivat alhaisempia hengellisiä ja toimittivat jumalanpalvelua seurakunnissa maalla ja kaupungeissa. Papeilla oli välistä vierellä Kappalainen (Capellanus), eli edestänsä virkaa toimittava Sialainen (Vicarius). Muita papillisia virkoja olivat Diakonein ja Khuoripappein (Chorales) virat. Ilman sitä löytyi alhaisempia, lukkarintapaisia kirkonvirkoja monesta lajista. Kun Paavi tahtoi saada jotakin toimitetuksi kaukana Roomista olevissa maissa, niin kirjoitti hän siitä Bullia pispoille eli muille; vaan kun asia vaati, niin lähetti hän Legaateja edestänsä seikan selvittämään. — Paitsi näitä maallisia pappeja löytyi myös muita, jotka suuremman pyhyyden perään pyörivät ja elivät yhteydessä Luostareissa (Kluostareissa). Niitä laitoksia löytyi erityisiä miehille ja naisille, eli munkki- ja nunnaluostareita. Päällysmies kutsuttiin Apotiksi (naisluostareissa Apetissaksi), ja sitä lähin virka oli Priorin (Priorinnan eli Naispriorin), muista alhaisemmista mainimatta. Tämmöisiä luostereita oli erilajista, joilla oli itsekkullaki omituiset asetuksensa, tarkoittavat puhdasta, kaikesta irstaisuudesta ja ylöllisyydestä vapaata, jumalisuuden harjoituksille vihittyä, elämätä. Suomessa löytyi luostareita kolmesta munkkiseurasta eli ordenista, nimittäin: kaksi Dominikaniluostaria, joista yksi oli Turussa ja toinen Viipurissa: kolme Franciskani- luostaria, joista yksi oli Viipurissa, toinen Raumassa, ja kolmas oli Köökarin luostari Ahvenanmaalla: yksi Brigittiniluostari Naantalissa, jossa oli munkkeja ja nunnia yhessä ja joka oli Vadstenan luostarista Ruotsissa saanut alkunsa. (Kahden ensiksi nimitetyn munkkiseuran perustajat olivat Dominikus, Hispaniasta, ja Franciskus, Italiasta. Kumpiki seura sai vahvistuksensa Paavilta v. 1215 ja levisi heti sen perästä pohjaiseenki. Brigittinein perustaja oli se mainio unien näkijä Pyhä Brigitta Ruotsista, joka kuoli v. 1373.) Kun Kristinuskoa ensin ruvettin Suomessa saarnaamaan, niin tarvittiin arvattavasti pappeja, jotka maan omalla kielellä voisivat pakanoita opettaa ja saada heitä erhetyksistänsä luopumaan. Mutta semmoisia saatettiin ainoastaan sillä tavalla saada, että kääntyneitä pakanoita papeiksi opetettiin. Sentähden onki arveltu jo aikuisin koululaitoksen löytyneen pispanistuimen tekönä, jossa papiksi aivotut miehet saivat vähän opetuksensa. Pispanistuimen muutettua Turkuun pitkitti tämä koulu, Turun kathedralikoulun nimellä, oloansa. Sillä oli Tuomio-kapitulin jäseniä opettajina, ja se sai vanhaan aikaan niin suuren arvon, että Ruotsistaki tuli nuoria miehiä siinä oppimaan. Paitsi tätä löytyi jokaisessa luostarissa koululaitos, joista Rauman koulu (Collegium Raumense) oli varsin mainio Paavinajan loppupuolella. Näissä kouluissa tehtiin erinomattain papinalkuja virkaansa mahdollisiksi. Mutta jos joku tahtoi saada täydellisemmän ja laveamman opin, niin täytyi hänen ulkomaisissa opistoissa, niminomaisesti Pariisin ja sittä Praagin ynnä Leiptsigin Korkiopistoissa, keksiä tietoja, niinkuin monesta pispasta olemme jo nähneet. Alhaisempain pappein ei näytä tarvinneen maatansa ulempana käydä oppia hakemassa. Oppineilta Suomessa kokoonpannuista kirjoista ei löydy paljo mainittavata, paitsi että eräs Johannes Budde eli Rääki, joka Paavinajan loppupuolella asui välistä Vadstenan, välistä Naantalin luostarissa, on kirjoittanut usiampia kirjoja jumalisesta sisälläpidosta. Rahvasta ei opetettu lukemaan, vaan ainoastaan muutamia rukouksia ulkoa taitamaan.
Sitä myöten kun Kristillisyys levesi maassa ja asukkaita lisäysi, rakettiin myös Kirkkoja. Nousion ja Räntämäen kirkot taisivat olla kaikkian ensimmäiset; Hämeessä taisi Hattulan kirkko, Karjalassa Viipurin ja Savilahden eli Mikkelin, Pohjanmaalla Mustasaaren, Pietarsaaren, Salon ja Kemin kirkot olla ensimmäiset. Seurakuntia jaettiin sittä aikaa myöten pienemmiksi, ja jokainen sai tiettävästi pappinsa, joka kirkonmenoja toimitteli, kasti ja jakoi Sakramentit. Ulkonainen koreus oli kirkoissa tarkoitettu, varsinki Tuomiokirkossa, jossa Alttareita oli kyllin rakettu Pyhäin kunniaksi ja muistoksi. Kirkonmenoista oli Messu etevin temppu: vähemmässä arvossa pidettin Sakramentit, joita oli silloin seitsemän, ja Saarna, joka useimmiten, niinkuin muukin jumalanpalvelu, tapahtui latinaksi, ilman että kuunteliat mitään siitä ymmärtivät. Messuamalla toivottiin saada sielut Kiirastulen (eli Perkantotulen) piinasta pelastetuksi, ja semmoisia messuja eneni lopulla niin, että papit saivat melkeen päivät päästänsä kirkossa veisata ja loilotella. Kaikki jumalisuus oli täytetty ulkonaisten menoin harjoituksella; Raamattu oli papeillenki tuntematoin kirja; ja jos joku vähän vapaammasti uskalsi ajatella, eli käytti itseänsä jotenki Kirkon asetuksia ja tapoja vastoin, niin joutui hän Pannaan s.o. suljettiin Kirkon yhteydestä. Siihen siaan olemme nähneet, kuinka Aneita, eli syntianteen vakuutuskirjoja, jaettiin niille, jotka Kirkkoa rikastuttivat. Pyhiä miehiä pidettin aivan epäjumalisessa kunniassa, ja heille pidettiin omituisia juhlapäiviä, jonka kautta tiettävästi joutopäivät enenivät ja työpäivät vähenivät. Näitten Pyhäin lukuun kuului e. m. Suomen ensimmäinen pispa Pyhä Henrikki: ja pispa Hemminkikin tehtiin v. 1514 Pyhäksi, vaan se tapahtui kovin myöhä, ett'ei hänellä ollut siitä pitkällistä kunniata. Tämmöisten Pyhäin sanottin tehneen paljo Ihmettöitä kuolemansaki jälkeen; ja toivottiin heidän ei ainoastan esirukouksillansa taivaassa, vaan myöskin liikanaisten hyväin töittensä lahjoittamisella, voivan hankkia anteeksi saamisen syntisille ihmisille, vaikka on kylläkin epäiltävä asia, jos moni näistä Pyhistä itsekkään oli taivaassa saanut siaa.
Nyt ovat Kansakuntaisuuden asiat silmäiltävät. Niinkuin Paavi hengellisillä siteillä hallitsi Kristikuntaa ja oli pispain päänä, niin piti myös Roomin eli Saksan Keisarin olla Kuningasten ja Ruhtinaien yhteisenä päänä: edellisellä piti hengellinen valtikka, jälkimäiselle miekka siinä Kristikunnan yhteisessä valtakunnasa oleman. Tämmöisen näemmä kaiketi tarkoituksen olleen yhteisen Historian keskiajalla, vaikk'ei se koskaan saanut varsin aikaan; sillä ensistä nousi pian yhtäläisiä riitoja Paavein ja Keisarein välillä, ja toiseksi eivät Kuninkaat ja muut Ruhtinaatkaan usein paljo Keisaria totelleet. Erinomattain olivat pohjaiset riikit omin päinsä. Ainaki olemme siv. 99 nähneet esimerkin senlaisesta Saksan Keisarin luullusta ylinäisyydestä Suomenki perukan yli. Ruotsin Kuninkaat elikkä, oikeimmin sanottu, Kuninkailta läänityksillä lahjoitetut ylimykset, pitivät siis maallisen hallituksen Suomessa Paavinuskon ajalla. Mutta ei alussa vielä niin. Suomi oli Paavein ja Turun pispain toimella, eli ainaki Kristinuskon levittämisen tarkoituksessa, tullut valloitetuksi; ja sentähden saivatki pispat ensiaikoina pian yksinään hallita ja vallita isänmaassamme, niinkuin myös käyttää kaikki tulot omaksi ja Kirkon hyväksi. Vasta Beero I:mäinen antoi osan maarahoista Kuninkaalle, ja noin 1284 tuli vasta Birgeri Jaarlin poika Bengtti, Herttuan korkonimellä, Suomen ensimmäiseksi maalliseksi haltiaksi. Siitä lähin löytyi aina mahtavia Herroja, jotka Kuninkaalta olivat saaneet, joko Suomen kokonaan eli osia siitä maasta, lahjaksi allensa. Näihin ovat myös Linnanhaltiat luettavat, joilla oli jokuntapainen komento linnan alle kuuluvan maan yli, ja joitten nimet ovat osiksi meihin asti säilyneet tiedossa. Vasta Pähkinäsaaren rauhan perästä tavataan (v. 1324) ensimmäinen Lakmanni maassamme. Sen perästä jaettiin Suomi v. 1435 kahteen Lakikuntaan, ja silloin asetettiin myös Maanoikeus (katso siv. 90), mutta tämä oikeus herkesi heti asettajansa kuoltua. Muuten tavataan Suomessa tällä ajalla Kihlakunnan Tuomareita, Fouteja j.n.e. Talonpoikaisista valittiin silloinki ymmärtäviä miehiä Lautamiehiksi, jotka Tuomarin kanssa istuivat oikeutta. Lykätyt asiat menivät kihlakunnan oikeudesta Lakmanniin, sieltä Tutkintakeräjihin (ruots. Räffteting), joita Kuningas itse eli jonku siaisensa kautta piti kerran vuodessa. Muuten oli lupa heti edestuoda asiansa korkeammanki tuomio-istuimen eteen, ilman sen käyttämättä alemmassa oikeuspaikassa. Kuningas piti myös erinomaisissa tapahuksissa jonkutapaista kihlakunnan oikeutta, jota kutsuttin Oikasukeräjiksi (ruots. Rättareting).
Näin olivat Ruotsalaiset tuoneet oman maansa asetukset Suomeen. Se oli myös määräämättömästi hyvä asia, ett'eivät he, niinkuin Virolaisten kanssa tehtiin, laskeneet Suomen rahvasta orjuuteen, vaan antoivat sen omituista maata viljellä ja omaisuutta itsellensä hankkia. Ennen isännättömille erämaille raketuista taloista tuli Veromaita, vaan kun kruunu oli sittemmin laskenut allensa kaikki erämaat, niin tulivat siellä raivatut tilukset Kruununmaiksi. Paitsi näitä löytyi Kuninkaankartanoita, (Kuninkaan ja hänen miesten ravinta- ja asuntapaikat,) Maallisia Vapaamaita, Hengellisiä Vapaamaita, (Kirkon alle kuuluvat talot,) y.m., jotka eivät varsinaisesti veroa maksaneet. Isoin vero oli maksettava papistolle. Tämä oli Tihunti eli Kymmenekset, maksettu ensistä metsän eläinten nahkoissa, myöhemmin jyvissäki, mutta Ruotsalaisilta uutisasukkailta lehmänannilla nk. voilla, juustolla ja muulla senlaisella. Edellisessä tapauksessa sanottiin makson tapahtuneen Karjalan ja jälkimäisessä Helsingin lakia myöten. Verot olivat alussa sangen pienet, vaan niitä lisättiin ajan kuluissa. Viimmen ruvettiin niitä rahassaki kantamaan, kun se oli kauppiasten kautta tullut maassa tavalliseksi, ehkä oli alussa lupa kahdeksan talonpojan arvion jälkeen antaa rahan siasta kalujaki. Muutoin oli työnteko linnoissa ja kuninkaankartanoissa sangen painavainen velvollisuus talonpojalle.
Mitä Kauppaan Paavinuskon ajalla tulee, niin olemme jo ennen (siv. 62 seur.) puhuneet siitä, kun Hansalaiset kävivät Novgorodin kanssa. Mutta Karjalaiset ja Ruotsalainen vartoväki Viipurissa taisivat välistä ryöstämisillänsä sitä kauppaa estää, koska mainittu seura pyysi ja saiki ensistä v. 1295 Kuningas Birgeriltä, sittä muillaki ajoilla ja muiltaki Ruhtinailta, suojakirjoja kaupankäyntiinsä Nevajoella. Siellä ja muillakin paikoilla vaihtoivat he Suomalaisten kaluja itsellensä. Muuten asettausi heitä, kaupan vuoksi, maassaki asumaan, jonka tähden, koska he usein taisivat olla kotosin Saksasta Saksanmaalla, kauppamiehiä vieläki paikoin kutsutaan Saksoiksi ja Saksalaisia tavallisesti Saksalaisiksi. Kaupungit ja linnat, joissa heillä taisi olla varsinaiset kauppapoikkansa, olivat Suomessa syntyneet seuraavassa järjestyksessä: Turku, Hämeenlinna, Viipuri, Ulvilan eli Porin kaupunki, Raasepori ja Korsholma, Porvo, Rauma, Naantali, Savonlinna, paitsi Käkisalmea, Landskruunaa ja Pähkinälinnaa, joitten alustat Pähkinäsaaren rauhan perästä kuuluivat Venäjän alle. Näistä oli Turku mahtavin kaupallansa ei ainoastaan Suomessa, mutta koko Ruotsin vallakunnassaki oli se mahtavimpia: sitälähin oli Viipuri. Pienempäin kaupunkein täytyi viedä kalunsa Tukhulmiin, mikä ei paikalla tullut Hansalaisten asiamiehiltä ostetuksi. Pohjanmaalla oli lohen ja silahkan pyynti hyvin tuottavainen keino, ja jokein suilla kokousi siellä vuosittain kalan ostajia Tukhulmista ynnä muistaki Ruotsin ja Suomen kaupungeista, ja varsinki Torniossa tavattiin Juhannuksen aikana ulkomaalaisiaki, niinkuin Venäläisiä ja Norjalaisia, käymässä. Emme tiedä minkä osan Pirkkalaiset ottivat tässä kaupassa, vaan on ainaki syy arvella sen ei olleen aivan vähäisen. (Oikeemmasti kutsuttaisiin nämät kentiesi suomeksiki Birkaarleiksi, joka sana merkitsee porimiestä eli linnamiestä, sillä Pirkkalan pitäjäs taisi saada heistä nimensä, eikä toisappäin; sekä muutenki erotteeksi mainitun pitäjän asukkaista.) Vuonna 1328 eräältä Kuninkaan mieheltä kirjoitetusta kirjasta nähdään, että mainitun kauppiaisseuran miehiä oli silloin jo tullut Norlanniinki asumaan. Samassa kirjoituksessa seisoo myös kielto, "ett'ei kenenkään pitänyt estää Lappalaisia metsänkäynnissänsä, ei Pirkkalaistenkaan, jotka tulevat niitten Lappalaisten asuntapaikoille, viipyvät heidän luona, elikkä palaavat heidän tyköä tavaroinensa." Muuten näyttävät Pirkkalaiset tällä ajalla käyneen aina Satakunnassa ja Turussa asti kauppimassa ja keinottelemassa.
Tapain perustehena on kullakin ajalla Uskon eli jumalisuuden hyvempi eli huonompi tila. Kristillisyys oli tällä Paavinuskon ajalla menettänyt kaiken koko ihmistä parantavan luonteensa ja muuttunut ulkonaiseksi harjoitukseksi, jonka sivulla ihmisen sydän sai olla alallaan luonnollisessa pahuudessansa, joka usein ulkonaisilla töillä vielä tuli peitetyksi ja kaunistelluksi; — ja niin olivat tavatki sitä myöten. Ehkä tiettävästi joukossa aina löytyi parempiaki, (niinkuin e.m. voisi arvella monesta oman hyötynsä ja henkensäki vaaralla Kristinuskoa levittävästä miehestä valloittamisen ajalla,) on kuitenki tämän ajan muoto siltä kohdalta sangan kamala tarkemmin katsovalle. Papit olivat tavallisesti, joko ulkokullatuita pyhiä, jotka hyvillä töillänsä ja pyhyytensä harjoituksilla tahtoivat taivasta itsellensä kiskoa, elikkä rypivät he ulkonaisestikki suurissa synneissä. Heille oli e. m. tullut Paavilta kielto, ett'eivät saisi naida; mutta sen siaan tavataan heillä jalkanvaimoja, joitten kanssa synnyttivät lapsia. Samate oli juopumus ei harvassa löyttävä vika. Maalliset Herrat rasittivat talonpoikia väkikestingeillä ja muutenki, käyttivät väärin oikeutta, ottivat lahjoja ja elivät hekin usein pahasti ja törkiästi. Kun maakunnan päämiehet ja opettajat olivat senlaisia, niin mahtoi tila olla ei aivan kaunis rahvahassakaan, ehk'ei liene samaan määrään ollut; sillä raaka kansa tulee usein luontonsa vereksiltä voimilta pelastetuksi elämän irstaisuuteen aivan syvältä tahraumasta. Eteläis-Suomessa taisi Paavinusko syvemmältä juurtua rahvaaseen ja ajaa ulos pakanalliset tavat ja muistot, (jonka tähden Hämäläisten vanhimmat Runot ovatki siksehen unhotuksiin kadonneet); vaan selvän pakanallisuuden siaan tuli epäuskollinen pakanallisuus Kristinuskon nimellä ja muodolla. Maamme pohjaisemmilla paikoilla näyttää pakanallisuus vielä olleen joksiki voimissaan ja kukistamatoinna, jos kohtaki lie rahvas ylipäätä siellä myös ollut kastettu. Sen todistavat siltä ajalta peräiset ja meihen asti säilyneet Karjalaiset Runot, joissa Kiessus, Neitsyt Maaria, Santti Pietari j.n.e. tavataan yhdessä arvossa Ukon, Väinämöisen, Ilmarisen, ynnä muitten jumalain ja sankarein rinnalla. Vanha pakanaisusko lisättiin Raamatussa tavattavilla persoonain nimillä, joitten toimituksihin sommiteltiin entisten jumalain työt, kaikki sekasin ja kamoittavassa hämmennyksessä. Niin on e.m. Vapahtajakin sillä keinoin saatut omanlaatuisen elämäkertansa, joka on, osiksi präntätyistä osiksi pränttäämättömistä, Runoista nähtävä. — Lopuksi tahdomma vielä mainita Veljeyksistä (ruotsiksi: Brödraskap, Gilden), joita laitettiin jonkun Pyhän eli pyhityksen muistoksi. Niihin yhdistyi mies- kun vaimoväkeäki, omituisten asetusten alla jumalisuuden harjoituksia ja rakkauden töitä täyttämään, niinkuin myös määrätyillä ajoilla kestinkiä ja kemua pitämään. Semmoisia tietään kaksi löytyneen Suomessa, nimittäin Pyhän Annan ja Kolmen Kuninkaan Veljeykset (Fraternitates S:tæ Annæ & Trium Regum), jotka pispa Maunus Tavastin aikana saivat alkunsa, paitsi mitä meikäläisillä saattoi olla Ruotsin kanssa yhteyttä senlaisissa laitoksissa.