Samana vuonna kun Teusiinan rauha tapahtui, ja uuden Kirkonkokouksen Upsalassa päätettyä, jossa opistojen kohta parannettiin, kävi Ruotsin valtakunnan kansa yksiin Riikinkokoukseen Söderkööpingissä. Siellä päätettiin, ett'eivät Paavinuskoiset saisi jumalanpalveluansa vapaasti harjoittaa riikissä, että Kaarle Herttuan piti Riikihoitajana, Sigismundin poissa ollessa, kuninkaallisella mahdilla käyttämän oikeutta, ja ett'ei yhtään Kuninkaan sääntöä saataisi ilman Herttuan ja Raatin suostumisetta maassa julistaa. Klaavu Fleminki Suomesta, ehkä kutsuttu, ei tullut siihen kokoukseen. Kuningas, jolle sen päätökset tiettävästi eivät ollehet ollenkaan mieleen, antoi Flemingille uuden hallitusmuodon Suomea varten Riikinhoitajan arvon kanssa, ja vaikka sota Venäjän kanssa jo oli herennyt, niin piti Fleminki kuitenki sotalauman Suomessa, Kuninkaan valtaa sillä puoltaaksensa ja ylöspitääksensä, ja siihen yhdistyi edellämainitun Riikinkokouksen kanssa tytymättömiä miehiä. Mutta sotamiesten ylöspitäminen kävi raskaaksi rahvaalle, jonka tähden Pohjanmaan asujamet lähettivät Kyrön pitäjästä kotoisen talonpojan, Bengtti Poutun, Herttualle tästä valittamaan. Herttua kehoitti pahaa pahalla kostamaan ja miekalla poisajamaan sotamiehiä. Poutu palasi Ruotsista Pohjanlahden ympäri, matkallansa kehoittain kaikkia Pohjanmaalaisia kapinoitsemaan, tappamaan Kuninkaan sotamiehiä ja ryöstämään hänen ystävittensä omaisuuksia. Kapina leveysi Karjalaan asti. Jaakko Ilkka eli Ilkainen, talonpoika Ilmolan (Ilmajoen) pitäjästä, oli Eteläis-Pohjanmaalaisten esimiehenä, kävi Hämeeseen, ajoi Kuninkaan ratsumiehet pakoon ja ryösti hänen puoltajitten kartanoita. Vuoden lopulla lähti Fleminki Turusta liikkeelle, yhdistymään muun sotaväen kanssa kapinoitsioita vasten. Flemingin ratsuväki tavoitti v. 1597 Pirkkalan pitäjässä Jaakko Ilkaisen seuranensa, jonka täytyi tapolla vetäytä siihen metsään, kun eroittaa Hämeen Pohjanmaasta (Hämeenkankaalle). Puolalainen Abrahami Melkhiorssoni, Kuninkaalta asetettu hallitsiaksi Pohjanmaalla, sai Jaakko Ilkaisen muutamain puoltajittensa kanssa vangiksi ja antoi tappaa hänen. Bengtti Poutu vietiin vankina Turkuun, jossa hän kuoliki. Mutta talonpoikain viha kiihtyi tästä tuhatta enemmin ja he karkasivat, johdatetut Hanno Krankalta, takatuupasta Abrahami Melkhiorssonin päälle, tappoivat paljo hänen väkeä ja ajoivat hänen itsensä pakoon. Sillä pakomatkallansa otettiin hän Kaarlebyyssä talonpojilta kiini ja lähetettiin Tukhulmiin, jossa Herttua antoi kuolettaa hänen. Sen perästä karkasivat talonpojat muun Kuninkaan väen päälle Pohjanmaalla, jonka osiksi hukuttamalla osiksi muullaki tavalla surmasivat. Herttua lähetti Foutin Israeli Laarssonin talonpojille esimieheksi, jotka sentähden eivät enää kuunnelleet Hanno Krankkaa. Mutta Fleminki tuli 2500:dan miehen kanssa Pohjanmaalle, tarjosi talonpojille vapautta kaikesta edesvastauksesta, jos he nyt tahtoisivat Kuningasta totella ja maksaa verojansa; vaan kun eivät siihen suostuneet, niin kävi Fleminki heihin käsiksi Ilmajoen varrella, kierrätti heidät ja tappoi eli hukutti heistä 5000 miestä. Vangeutetuista talonpojista kärsivät muutamat ruumiinrangaistusta, toiset vietiin vankina pois, toiset taas päästettiin kovilla uhkauksilla irtaalle. Kirkkoherroja Pohjanmaalla, jotka olivat talonpoikia yllyttäneet, kovuutteli Fleminki ankarasti, ja Kyrön pappila ryöstettiin. Fleminki palasi sen perästä Hämeeseen ja pani sen maan järjestykseen ja rauhaan. Muutamasti tapettiin 300 Hämäläistä, jotka aseittensa poisnakattua rukoilivat armoa. Tässä kapinassa sanotaan 11,000 Suomalaista henkensä menettäneen. Siinä sotivat talonpojat, täydellisempäin aseitten puutteessa, viikatteilla, nuijilla, y.m., josta koko meteliä on ruvettu Nuiasodaksi kutsumaan, jolla nimellä se vieläki elää kansan muistossa.
Puolasta oli Kuninkaan lähettiläisiä tullut Ruotsiin Söderkööpingin päätöksiä laimimaan, ja nämät vaikuttivatki, että kun Herttua tahtoi sotajoukon voimalla saada Suomen allensa, niin paneusi Raati sitä vastaan. Sentähden tahtoi Herttua jättää Riikinhoitajasuutensa, jonka aikoi Arbogan Riikinkokouksessa antaa Säätyjen käsiin. Tämän kokouksen päätös, johon ei Raati antanut suostumustansa, piti sisällänsä, että Herttua Säädyiltä oli tullut houkutelluksi vielä Riikinhoitajana olemaan, että Kuninkaan piti riikiin kutsuttaman ja Suomen sotajoukon voimalla otettaman. Sen perästä lähti Kaarle Herttua Elokuussa sotajoukolla Suomeen. Siellä oli Klaavu Fleminki jo kuollut 13:ta p. Toukokuuta, luultavasti myrkystä, eikä noidan nuolilla niinkuin siitä höpistiin, ja Arvidi Stoolarmi hänen siaan tullut Kuninkaan seikan pääksi siinä maassa. Kaarlen tultua pakeni Stoolarmi Hämeeseen. Turun linnaa piiritettiin. Sitä puolti Flemingin leski, ja vaikka hänellä ei ollut apua odotettavana, ei Stoolarmilta eikä Kuninkaalta, ja Herttua päällen päätteeksi oli saanut lisäväkeä Pohjanmaalta, niin ei hän ainakaan vastustelemista heittänyt. Kun Herttua oli turhaan pyytänyt väkivallalla saada linna otetuksi, niin lähetti hän viimmen erään Studentin, Danieli Hiortin, joka usein oli ollut Flemingin talossa, linnaan, ja tämä viekotteliki nyt osan vartoväestä luopumahan Herttuaan, jonka perästä linnan täytyi lopulla Syyskuuta antauta. Kaarle anasti nyt Suomessa olevan laivaston ynnä sotitarpeet, jätti linnan ystävillensä haltuun ja purjehti Ruotsiin vankijoukon kanssa, joitten seassa Flemingin leskikin oli. — Seuraavana vuotena 1598 oli Sigismundi päättänyt sotajoukolla itse karata Ruotsiin ja kehoitti sentähden Suomalaisia hänelle avuksi joutumaan. Niinpä purjehtiki 3000 miestä Ruotsiin ja riipottivat ankkurinsa Grööneborin satamassa, lähellä Enkööpinkiä. Tässä kävivät Uplannilaiset, esimiehityt kahdelta Jumaluusopin Professorilta Upsalasta, heidän päälle yhdeltä ja Ruotsin laivasto toiselta puolen. Suomalaiset ajettiin pakoon, menettivät 300 miestä, jotka Ahvenanmaalla saatiin kiini ja hirviällä tavalla surmattiin. Koska näitten laukuissa paljo makkaroita, niin kutsuivat Ruotsalaiset pilalla tätä yritystä makkararetkeksi. Sillaikaa oli jo Sigismundiki sotajoukon kanssa joutunut Kalmariin. Ruotsin laivasto purjehti nyt Ahvenanmaalta Herttualle avuksi. Suomalaiset taasen seilasivat puoleltansa Stoolarmin kanssa Tukhulmiin ja vapauttivat enimmäksi osaksi ne mennytvuonna Herttuan ottamat vankit, aikoivat myös karata Kaarlen omaan Herttuakuntaan. Sillä välillä tuli Kaarlen sotalauma Sigismundilta kierrätetyksi ja tappasi Steegeborin tykönä, vaan Kuningas käski sotimisen lakata, säästääksensä Ruotsalaisia. Keskusteleminen oli sen perästä matkassa, vaik'ei siitä tullut mitään. Uudessa tappelossa Stongebruon luona, lähellä Linkööpinkiä, voitettiin Sigismundi. Hän kotiutti nyt Suomalaiset, jätti Riikinhallituksen Kaarlelle ja lähti jällensä Puolaan. Sieltä varoitti hän vielä Suomalaisia pysymään itsellensä uskollisina ja lupasi lähettää heille apua Herttuata vasten. — Vuonna 1599 käytiin sota taas Suomessa. Ruotsin Säädyt kieltivät kuuliaisuuttansa Sigismundilta, ehkä he lupasivat hallituksen hänen pojalle Vladislaville, jos tämä määrätyn ajan sisällä tulisi Ruotsiin ja siellä kasvatettaisiin. Tältä ajalta onki Sigismundin hallituksen loppu Ruotsissa luettava, ehkä hän vielä hallitsi Puolan maata aina vuoteen 1632. Sota oli tämänkaltainen. Kastelholman linnan otti Sigismundin puollus. Pohjanmaalla yllytti eräs Herttuan Fouti rahvasta Kuningasta vasten, mutta Stoolarmin laivat karkasivat Mustasaaren tykönä hänen päälle, ja hän menetti kaikki aluksensa. Sigismundi lähetti 300 ratsumiestä avuksi Suomeen, (joka oli ainoa häneltä saatu apu,) ja he tulivat Viipuriin. Herttuan Amiraali, Joakhimi Skheeli, valtasi sen vähää ennen menetetyn Kastelholman, purjehti sen perästä Turkuun ja piiritti sen linnaa, jonka ulkopuolella hän mestautti muutamia vankeja, säikyttääksensä sillä vartoväkeä. Itse Herttuaki tuli Suomeen, marssi Paimion sillan yli, karkasi muutaman Suomalaisten lauman päälle ja voitti sen, josta jäännökset vetäysivät Viipuriin. Herttua otti Helsingforsissa kaikki laivat, paitsi kahta, jotka pääsivät Reevaliin pakoon. Sittä kävi hän Viipurin päälle, jossa ei ollut kun 1300 miestä vartoväkeä. Herttualla oli ystäviä kaupungissa, jotka erään portin kautta päästivät hänen sotaväen kaupungin sisään. Vartoväen täytyi silloin vetäytä linnaan, joka myös pian antausi. Kova tuomio kohtasi päämiehiä, jotka osiksi tapettiin, osiksi vietiin vankina Ruotsiin, mutta ulkomaalaiset pääsivät vapaasti menemään. Stoolarmi tuli Skheeliltä pakoitetuksi antamaan hänelle Turun linnan, ja Herttuaki tuli Turkuun, jossa menetteli kovasti Kuninkaan puollusmiesten kanssa. Ne joko mestattiin, joitten seassa oli Klaavu Flemingin vasta Puolasta tullut 21-vuotias poika, eli muutoin surmattiin ja vankeudessa rietattiin. Kun Herttua oli sillä keinoin tehnyt Suomen kuuliaiseksi itsellensä, niin palasi hän jällensä Ruotsiin.
Ruotsin valtakunnan Säädyt kokousivat Helmikuussa v. 1600 Linkööpinkiin. Siellä matkaansaatti Herttua senlaisen päätöksen, että iso osa Ruotsin Riiki-Raateja ynnä muitaki mahtavia Herroja hengeltä tuomittiin, joka tuomio myös isommaksi osaksi tuli täytteeseen. Prinssi Vladislaville päällenpantiin viiden kuukauden sisällä tulla Ruotsiin, muutoin tulisi Herttua kruunun ottamaan vastaan. Riikinkokouksen perästä lähti Kaarle Livon maahan. Hän tahtoi siellä käydä Puolalaisten päälle, ett'ei sota tulisi Suomea eikä Ruotsia vaivaamaan, vaan käytäisiin vieraassa maassa. Tässä sodassa voittivat Ruotsalaiset ensimältä monta linnaa ja kaupunkia. Muutaman ajan perästä lähti Herttua sieltä pois, jättäin muille esimiehyyden armeian yli. Turusta pitäin lähti hän v. 1602 matkaamaan Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. Hän oli ensimmäinen Ruotsin Kuningas, kun kulki sitä matkaa, ja katsoi sillä soveliaita paikkoja kaupungeille, joita hän aikoi rakennuttaa Pohjanmaalla. Vuonna 1604 pidettiin Riikinkokousta Norkööpingissä, jossa kruunu annettiin Kaarle IX:nelle ja perintöyhdistys jatkettiin osiksi vaimollisellenki polvelle. Ehkä sota alussa oli menestynyt Livossa, niin menettivät kuitenki Ruotsalaiset siellä viimmen kaikki vahvat paikkansa. Tämä vaikutti Kuningasta itse lähtemähän sinne sotimaan. Mutta ei tahtonut sittäkään oikein onnistaa ja paljo sotaväkeä meneysi (v. 1695) Kirkholman tappelussa lähellä Riigaa, jossa tilassa Kuningaski oli henkensä menettää. Sittemmin tuli Ruotsi Venäjänki asioihin sekaumaan. Siinä maassa oli Feodori Ivanovitsa kuollut v. 1498 ja Boris Godunova noussut Tsaariksi, mutta tuli Epä-Dmitreiltä (eräs munkki, joka sanoi itsiänsä Feodorin jo kuolleeksi pojaksi Dmitreiksi, ja sai apua Puolalta) niin ahdistetuksi, että hänen v. 1606 täytyi myrkyllä lopettaa päivänsä. Epä-Dmitrei menetti mielettömän käytöksensä tähden pian henkensä ja arvonsa. Sittä valittiin Vasilei Ivanovitsa Shuskoi Venäjän Valtiaksi, ja häntäki vasten ilmautui uusi Epä-Dmitrei, joka myös sai apua Puolalaisilta ja voitti pian suuremman osan Venäjätä puolellensa. Ruotsi, jonka sota-asiat Livossa taas olivat ruvenneet paremmin luonnistamaan, teki v. 1608 Viipurissa liiton Shuskoin kanssa, jota myöten Shuskoin piti Ruotsin Kuninkaalta saaman apua vainojatansa vasten, mutta tämän palkinnoksi antaman sen v. 1599 jällensä Venäjän alle joutuneen Käkisalmen linnan lääninensä takasin Ruotsille. Sitä liittoa myöten lähti Jaakko de la Gardie, Pontus de la Gardien Suomen sotaväen pääksi asetettu poika, Maaliskuussa v. 1609 Venäjälle, ja hän marssi kohti Novgorodia, kun oli sitä ennen turhaan koettanut saada Koporin linnan käsiinsä. Mutta hänen sotajoukko oli enimmästään kokoonpantu ulkomaalaisista, jotka, kun eivät heti saaneet täyttä palkkaansa ja toivottua voittosaalista, eikä Shuskoi antanut luvattua Käkisalmea ja muita apukeinoja, alkoivat äkäytä ja tahtoa pois. Siitä pahasta tilasta pääsi de la Gardie sillä keinoin, että hän viimmen sai rahaa ja lähetti vastahakoisimmat sotaväestä takasin. Hän alkoi nyt ryöstämällä ottaa Venäjän laivoja, joita tapasi Nevajoella, niin oman käden oikeudella ottaaksensa sitä luvattua apua, jota ei hyvällä voinut saada. Sitte lähti hän Käkisalmea väkirynnäköllä ottamaan, jonka yrityksensä hän toivoi menestyvän, koska Laatokankaupunkiki oli vähää ennen antaunut Ruotsin valtaan (v. 1610). Mutta ei ollut hyvä ottaa sitä kovasti vastusteltua Käkisalmea, ja siihen tuli vielä sanoma, että Venäläiset olivat jättäneet Shuskoin, yhdistyneet Puolalaisten kanssa ja valinneet Puolan Prinssin Vladislavin Valtiaksensa. Nyt näytti kyllä vaikialta de la Gardielle saada aikomisiansa satuun. Mutta hän mietti sen, että jos Ruotsin vihollinen, Puola, pääsisi yhdistymisensä kautta Venäjän kanssa yhä vahvistumaan, niin tulisi siitä varsin kovat ajat hänen isänmaalle. Hän koki siis kaikista voimistaan estää senlaista yhdistystä ja lähti sentähden Suomesta noutamaan lisäväkeä. Viipurissa ollessaan sai hän ilahuttavan tiedon, että Käkisalmi jo oli antaunut Ruotsalaisten armoihin (v. 1611). Itse kiirehti hän Ruotsin valtaa niillä tienoin vakuuttamaan ja antoi Nevajoella rakentaa linnoituksen, joka vasta kohtaa meitä Nyyenskantsin nimellä. Novgorodinki sai hän valtaansa, jonka asujamet nyt ehdottelivat Venäjän kruunun Kaarle IX:nen pojalle Kaarle Philipille. Moskovaki yhdistyi Novgorodin kanssa hyvässä tahdossa Ruotsia kohden. Monta linnaa ottivat Ruotsalaiset, mutta tuon tuostaki tahtoivat sotamiehet äkäytä. Ankara sota alkoi nyt myös Ruotsin ja Danmarkin välillä. Samana vuonna kuoli Kaarle IX:säs, 30 p. Lokakuuta v. 1611. Tämä Kuningas oli aikanansa vastustellut Paavinuskon jällentuomista Ruotsiin, mutta erkani itse Lutheruksen opista, tahtoin Kalviinin uskon puoleen nojauta. Muuten oli hän kovuudellansa, joka usein hirmuisuuksiinki häntä vietteli, pilannut sitä hyvää nimeä, kun hänen nerokkaat toimet itsestänsä ansaitsisivat.
Kuningasistuimelle nousi nyt Gustavi II:nen Aldolphi, Kaarle IX:nen poika, joka isänsä eläissä jo oli asetettu Pääruhtinaaksi Suomeen. Kun tämä verratoin mies tuli Kuninkaaksi, oli, paitsi sotia Danskan, Venäjän ja Puolan kanssa, (jota jälkimmäistä tällä haavaa ei kuitenkaan käyty,) ei ainoastaan Suomessa, Vaan Ruotsissaki höyhyys, kurjuus ja kaikkein asiain hämmennys vallallansa. Suomi oli siihen aikaan, (paitsi Ahvenanmaata, joka oli omituisena lääninä,) jaettu viiteen hallituskuntaan, nimittäin Turun, Viipurin, Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Kajaanan. Meidän maasta piti de la Gardien sotajoukon saada rahaa ja ylöspitoa, mutta ei voitu saada kokoon kun vähäpätöisen rahasumman. Se suuri puutet kun Livossa oli, piti myös Suomesta autettaman. Paljon meiskeen perästä lähetettiin viimmen jyviä Helsingforsista Narvaan. Puutet oli niin suuri ett'ei ees voitu kureereille täysiä matkatarpeita hankkia. Sisämäinen tila maassamme oli mitä huonompia. Isot läänitykset olivat siihen määrään vähentäneet kruunun omaisuudet, että aivan vähä oli jälellä. Läänitysten omistajat piinasivat ja köyhyttivät talonpoikiansa niin, että ne olivat vähällä tulla samaan orjalliseen tilaan, kun heidän lahkoveljetki eteläpuolella Suomenmerta. Verot, päällenpanot, kyyti- ja päivätyö-velvollisuudet lisättiin heiltä omin tahtoinsa. Väkinäisyyksiä tehtiin monesta lajista, eikä ollut missään tila saada oikeutta, kun yksin Kuninkaan virkamiestenki täytyi läänitysten omistajilta kärsiä vääryyttä. Papit enentivät myös tihuntiansa ja rasittivat kaikella tavalla kuuntelioitansa. Sotamiehet käyttivät itseänsä yhdenlaisella tuimuudella, kun jos olisivat eläneet vihollisten maassa. Yhteinen onnettomuus lisättiin vielä katovuosilta ja muiltaki luonnollisilta turmioilta. Talonpoikia vaelsi silloin suurissa joukoissa maasta pois Venäjälle ja Livoon. Niitä majamuutteloita koettiin väkisellä estää. Myös alkoi Kuningas jo kaikenlaisen kurjuuden juurta vastustaa ja parantaa. Entisiin onnettomuuksiin tuli vielä uusi sodanpelko, joka Suomea ahdisti. Sigismundi Puolassa luuli nimittäin aikomisensa Ruotsin kruunuun Kuningas Kaarlen kuoltua helpommasti menestyvän. Siinä toiveessa antoi hän levittää kapinakirjoituksia Gustavi Adolphia vasten. Näitä hänen pauloja koetettiin ainaki Ruotsin puolelta kaikella tavalla estää. Saadaksensa enemmin voimia sotaan Venäjätä ja Puolaa vasten oli Kunungas, ehkä tapolla, tehnyt Danskalaisen kanssa rauhan Knäärödissä v. 1613. Jo mainittiin ennenki, että osa Venäjän kansaa tahtoi Kuninkaan nuorempata veljeä, Herttua Kaarle Philippiä, Tsaariksensa. Herttua tuliki nyt siinä toivossa Viipuriin, mutta Venäläisten mieli oli muuttunut ja he itsellensä jo valinneet omakansaisen Tsaarin, Mikhaeli Feodorovitsan Romanovan, jonka sukua nykyinen armollisin Keisarimmeki on. Tästä asiasta tuli kiintiä sota. Kuningas päätti itse lähteä Suomeen sotaa taluttamaan ja sen maan tilaa parantamaan. Riikinkokousta pidettiin v. 1614 Öörebruossa, jonka päätettyä Kuningas vasta pääsi lähtemään, kulki hänki pohjaisen puolen Pohjanlahta ja tuli ensin Turkuun, jossa koki kaikenlaista järjettömyyttä parantaa. Venäjän sodan vuoksi lähti Kuningas itse Narvaan, ja vihollisuudet saivat alkunsa. Erinäisiä Venäjän joukkioioita kävi Pohjanmaata ja Karjalata hävittämässä, mutta kaijotettiin pian Ruotsalaisilta. Laatoka-järvessä oli kummallaki riitaveljellä laivoja, joilla välistä pientä merisotaa käydä natistettiin. De la Gardie löi sekä ajoi pakoon, ensistä Heinäkuussa Bronitsin ja sittä syksypuoleen Staraia-Russan tykönä, ne suuret Venäläisten sotalaumat, kun nyt olivat rajalle kokoutuneet. Kuningas itse voitti Gdovin. Seuraavana vuonna tuli Gustavi taas sotalaumansa tykö, ja vainotietä käytiin yhtä tuimasti kun ennen. Kuningas piiritti tällä kerralla Pleskovia, ja se erinomainen sankari Evertti Horni, joka miehuudellansa oli Ruotsin menestystä tässä sodassa paljon vaikuttanut, tuli silloin ammutuksi. Ehk'ei linnaa saatu otetuksi, niin teki tämä monta kuukautta kestävä piirittäminen ainaki sen verran, että Venäläiset, jotka ilman sitä ahdistettiin Ruotsalaisilta ja Tataarilaisilta sodalla, nyt suostuivat Englannin välimiehyyteen ja rauhan tekoon. Jo oli usiammasti ennenki keskusteltu rauhasta, ja koko seuraava vuosi 1616 oli täynnä senlaisia toimia. Siinä sivulla oli Kuningas hankkinut varoja ja tarpeita sodan pitkittämiseksi. Hän oli myös kutsunut Suomen Säädyt viimmeiseksi mainittuna vuonna kokoukseen Helsingforsiin. Siellä lupasivat Suomalaiset Gustaville uskollisuuttansa sodassa Puolaa vasten, uuden kyytijärjestyksen ottamista, ja sodanavun antamista, niin paljon kun vaan voisivat saada. Kaikki Säädyt lupasivat panna jos henkensäki Kuninkaan puolesta, milt'ei olisi mahdollinen saada rauhaa vihollisten kanssa, jota he ainaki toivottelivat. Vielä lähettivät he kirjojaki Ruotsin Säädyille, joissa heitä kehoittivat Kuningasta kaikella tavalla auttamaan ja heidän esimerkkiä seuraamaan. Kauan keskusteltua päätyi viimmen Venäjän sota, 27 p. Helmikuuta v. 1617, rauhaan Stolbovassa, joka on kylä ei kaukana Laatokasta. Siinä antoi Ruotsi Venäjälle takasin joukon voitettuja linnoja, mutta sai pitää Käkisalmen lääninensä, ynnä Pähkinälinnan ja sen osan sitä lääniä, kun on Laatokanjärven ja Suomenmeren välillä. Siihen tuli vielä Inkerinmaa Ivangorodin, Jaaman ja Koporin linnojen kanssa, niinkuin koko Livon maaki. Paitsi sitä sai Ruotsi 20,000 Rupilata. Muuten uudistettiin se Teusiinassa tehty ikuinen rauhaki, ja keskinäisen kaupan oikeus saatettiin matkaan. Niinpä oli nyt Ruotsi voittanut sen, mitä kauan oli toivonut, nimittäin saanut luontevan, vesiltä, soilta ja vahvoilta linnoilta turvatun rajan voimallista naapuriansa vasten, jonka tällä tavalla oli sulkenut Itämerestä. Niin kauan kun raja oli senlainen, oli Ruotsilla myös toivo saada pitää Suomen, joka maa muussa tapauksessa kävi vaikeaksi varjeltaa. Mutta Mikhaeli Feodorovitsa, jonka Gustavi rauhassa oli tunnustanut oikeaksi Venäjän Valtiaksi, ei tahtonut mielellään jättää kaikkia luvatuita paikkoja Ruotsille, josta oli vähällä sota uudelleen nosta. Vasta v. 1621 tuli raja asetetuksi, kun Gustavi oli antanut takasin pari kylää.
Nyt tahdomma vielä sanoa, minkä vähän tiedämmä Erikki Erikinpojasta, joka tällä ajalla Suomen Kirkkoa oli hallinnut. Me näemmä hänen Johani III:nen aikana rientäneen saada paavilaisen messujärjestyksen Suomeen, mutta sen Kuninkaan kuoltua muuttaneen mielensä ja Upsalan Riikinkokouksessa v. 1593 tunnustaneen entisen erhetyksensä, ruveten siitälähin sen kokouksen päätöksiä saamaan Suomessa täytteeseen, josta hyvästä Klaavu Fleminki oliki muutamasti pieksäin ajaa hänen Turun Tuomiokirkosta. Mutta miten lienee ollut, sen vaan näemmä, että tämä pispa oli uudelleen kääntynyt paavinuskon ja Sigismundin puolelle, jonka tähden Kaarle IX:säs taisi jo v. 1600 ottaa häneltä tulot ja noin 1605 pispanviranki, jonka hän vasta vuoden 1612 tienoilla näyttää saaneen jällensä Gustavi Adolphilta. Sittä oli hän loppuelämänsä Evangeliumin puolelta vaikuttava.
Tässä jälestäpäin on myöski mainittava muutamista sisämäisistä asioista sittä Gustavi I:mäisen ajoin. Erikki XIV:ta hallitessa utausi kirkonviina loppumaan maassa, jonka tähden kysymys nousi pappein seassa, jos ei viinan asemesta jotaki muuta juomaa saataisi Sakramentissä käyttää. Johani III:nen aikana oli tulipaloja usiammasti Turussa, ja tautejaki maassa liikkeellä, joita muinaki aikoina tavataan. Hänen hallitessa tuli käsky suolahetteitten perkkaamisesta ja Salpeterin teosta Suomessa. Silloin toimitettiin myöski Naantalin luostarin jällensä korjaamista. Sigismundi Kuningas ei elänyt itse lähellä Suomea, eikä olekkaan hänen ajalta paljo merkittävätä. Mutta Kaarle IX:nen kautta tapahtui monta muutosta meidän maassa. Hän koki parantaa Lappalaisten tilaa, ja antoi v. 1607 Kajaananlinnan rakentamisen alkaa, erinomattain auttaaksensa sillä kauppaa Lapin kanssa. Oulun kaupunki perustettiin v. 1605, mutta sai viisi vuotta jälempätä vasta oikeutensa. Mustasaaressa perustettiin v. 1611 kaupunki, jonka Kuningas sukunsa nimeltä kutsui Vaasaksi. Muitaki kaupunkeja oli aikeessa, mutt'eivät vielä ennättäneet saada satuun. Pohjais-Savosta ja Rautalammin tienoilta muutettiin Suomalaisia Ruotsiin, Vermlannin erämaita huuhtaamalla raivaamaan, jossa niitten jälkeisiä vieläki tavataan ja ovat levenneet muihinki Ruotsin ja Norjan paikkakuntiin. Virkamiehet olivat muuten Kaarlen aikana Suomessa hyvin vallattomia, jota kohtaa hänki voimiaan myöten koki parantaa.
b). Stolbovan rauhasta Ison Vlhan loppurauhaan saakka Uuskaupungissa. (v. 1617—1721.)
Edellisellä ajalla oli Evangeliumin saarnan kautta totisen valistuksen aamurusko jo alkanut koittaa Suomessa ja maallinenki tila ollut järjestymässä. Mutta välein oli tullut hirmuisia sisällisiä kun ulkonaisiaki sotia, tautein ja katovuotten kanssa; Kuninkaita, jotka rientivät saada Paavinuskon jällensä otetuksi; pappeja, jotka huolimattomuudessansa eivät, niinkuin olisi pitänyt, urhoollisesti antauneet pimeyttä vastahan sotimaan: ja Evangeliumin ilahuttavat alkuvaikutukset meidän maassa olivat taasen tukehtumassa, josta tapain turmellus ja moninainen onnettomuus seurasi. Nyt aukenevalla ajan jaksolla ovat Ruotsin valtakunnan voimat korkeimmallaan ja Suomenki rajat leveimmällään, ja nyt tavataanki meidän maassa pispoja ynnä muita valistuksen edesauttajia, jotka, — ehkä usein vielä itsekki oman aikansa epäuskollisten luulojen turhuuksissa kiini ja siis sen iloisen ja puhtahan vapauden puutteessa, jonka Kristinuskon luonnet itsestänsä tuottaa — kokevat kansan opettamalla pimeyttä hajoittaa ja kiitettävällä toimella kaikenlaista hyvää matkaansaattaa. Siihen tulee suuria Kuninkaita ja Hallitusmiehiä, jotka isänmaamme järjestystä sekä voimaa erinomaisesti kartuttavat. Niinpä saavat nyt opistojen, oikeuspaikkain ja muitten hyväntekeväisten laitosten kohdat vähitellen parempaan ja kylläki hyvään asemeen. Sotia ei ole niin paljo eikä niin hävittäviä kun ennen. Mutta lopulla nousee Ison Vihan kautta hirviä tuisku, joka hävittää entisen tilan ja elämän, vaan tuottaa myötänsä puhdistetun siemenen, josta uusia uskon ja taidon hedelmiä alkaa vähitellen Suomellemme kasvaa. —
Se mies, jonka huolen kautta Kristillisyys tällä kertaa alkoi huonosta tilastansa tulla paremmalle jälelle, oli Iisakki Rothovius (Katso tästä miehestä edesmenneen pispan Jaak. Tengströmin kirjaan: Diss. acad. Vitam et Merita Isaaci Rothovii expositura.), pispa Turun hiippakunassa. Kuningas Gustavi Adolphi oli nimittäin v. 1618 jällensä eroittanut Viipurin hiippakunnan Turusta ja asettanut pispaksi ensiksi nimitettyyn muutaman kelpo miehen, Maisterin Olaus Elimääuksen, jonka hiippakuntaan myös Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa tuli kuulumaan. Saman miehen oli Kuningas v. 1619 jo katsonut pispaksi Turkuunki, mutta ei tullut siitä mitään, sillä se vanha pispa Erikki Erikinpoika, (jonka huonoon hallitukseen Kuningas oli tainnut tuskauta,) sai ainaki vielä armon hallita Turun alle kuuluvata puolta entisestä hiippakunnastansa kuolemaansa asti, joka näyttää tapahtuneen v. 1625; ja sen perästä tuli Rothovius tämän viran saamaan (Katso A.O. Rhytseliuksen: Episcoposcopia Sviogothica, Osa II, siv. 54.) Jo oli kulunut 42 vuotta sittäkun Erikki Erikinpoika oli tullut pispaksi Suomeen, ja sillä ajalla oliki Kristillisyys maassa turmeltunut. Hän oli epärehellistä ja ylpeätä luonnetta, joka tuotti hänelle lopulla monta ilkeätä riitaa. Muuten oli hän hyvin oppinut mies, ja on kirjoittanut suomeksiki muutamia kirjoja, joista nimitämmä, Upsalassa v. 1593 pidetyn kokouksen päätösten jälkeen tehdyn, Kirkon Käsikirjan, niinkuin myöski suomenkielisen Postillan kahdessa vahvassa osassa. Mutta Rothovius oli syntynyt köyhistä vanhemmista Ruotsissa, opastunut ensistä kotimaassansa ja sittä syvemmältä ulkomaalla, josta palattuansa hän 23 vuotta oli ollut pastorina Nyykööpingissä, ja muutettiin sieltä kelvollisuutensa vuoksi v. 1627 pispaksi Turkuun. Sinne tultuansa kutsui hän heti hiippakuntansa papit koolle ja alkoi kaikella tavalla kansan valistusta toimittaa. Sitä edesauttaaksensa vaikutti hän, että Kuningas v. 1630 laittoi Gymnasiumin Turkuun, jossa opettajia kansalle koulittiin. Mutta muista tämän pispan teoista saamma vasta tilan puhua, kun ensinnä olemme katselleet lyhykäisimmästi Kuninkaan ja hänen miesten suuria töitä.
Gustavi Adolphi oli isältänsä perinyt kolme sotaa ja niistä jo päättänyt kaksi, nimittäin Danskan ja Venäjän kanssa. Mutta kolmatta, eli Puolan sotaa, ei hän voinut niin pian saada loppumaan. Sigismundi piti vielä aikomisensa Ruotsin kruunuun tarkasti mielessään, vaan oli Kuningas Gustavin ensimmäisinä hallitusvuosina vähiltä maansa voimilta, ja sodilta muitten kanssa, estetty Ruotsia vasten kamppailemasta. Sota oli kuitenki aukinainen, sillä ei Gustavi voinut saada häntä rauhaan. Ainoastaan sotilakkoja tehtiin tuon tuostaki kahdeksi vuodeksi. Mutta v. 1621 lähti Gustavi toden perästä tätä vihollistansa vasten sotimaan ja saarti suurella sotalaumalla Riigan kaupungin, jonka saiki otetuksi. Samalla oli koko Livon maa valloitettu. Sittä seurasi kaksivuotinen sotilakko. Mutta v. 1625 alkoi sota uudelleen, ja Gustavi sai parannetuilla sotikeinoillansa isoja voittoja ynnä Kuurinmaanki allensa. Hän rupesi sen perästä Puolan alle kuuluvata Preussian maata valloittamaan, sai Ruotsista suuria apuja vapaehtoisesta Aatelin ja kansanki tahdosta. Siitä sodittiin monta vuotta, Ruotsin puolelta enimmiten voitolla. Gustavi lähti itse aina talviksi kotiinsa; kesällä oli hän sotimassa. Viimmen tuli Sigismundin tila niin ahtaaksi, että hän suostui sotilakkoon 6:ksi vuodeksi Altmarkissa v. 1629, jossa sai jällensä muutamia linnoja, mutta Ruotsi piti suurimman osan voitettuja maita haltussansa. Tämän kautta tuli Puola, niinkuin Venäjä Stolbovassa, suljetuksi Itämerestä. Sigismundi tunnusti nyt viimmen Gustavi Adolphin Ruotsin lailliseksi Kuninkaaksi, mutta ei jättänyt sittäkään valkkauksiansa Ruotsin kruunuun. — Tämän sodan herettyä joutui Gustavi Adolphi uuteen sotaan Saksanmaalla, jolla oli sangen painava merkitys maailman asiain juoksussa. Paavilaiset ja Saksan Keisari ahdistivat nimittäin Evangeliumin uskon tunnustajia varsin kovasti, ja sota näitten välillä oli jo sitte vuoden 1618 ollut käytävissä, kutsuttu Kolmetkymmentä-vuotiseksi sodaksi. Kun Evangeliumin puoltajat juuri olivat kukistumassa, lähti Gustavi Adolphi, ehkä hänen valtakunnan asiat kyllä olisivat rauhaa vaatineet ja voitto oli sangen epätietoinen, kuitenki v. 1630 heitä ja niinmuodoin Evangeliumin seikkaa auttamaan. Tämä sankari löi nyt Keisarin suurimmat sotalaumat ja kuuluisimmat Generaalit, mutta menetti itsekki henkensä Lytsenin tappelussa 6:tena p. Marraskuuta v. 1632. Tälle Kuninkaalle haetaan vaivoin vertoja maailman suurintenki Valtiasten seassa. Hän oli eris muista ei ainoastaan urhoollisuutensa ja viisautensa puolesta niin sodassa kun hallituksessa, mutta mielenlaatunsaki kohdalta, sillä hänen syvä, oman syntisyytensä ja huonoutensa tunteva ja sentähden kaikissa Jumalaan ainoaan turvaava, jumalisuutensa teki hänen totiseksi Kristityksi korkiassa säädyssänsä — ja niin oliki hän välikappaleena Herran suuria ja ihmeteltäviä töitä täyttämään. Hänestä on somasesti sanottu, että hän oli alottanut kaikki työnsä rukouksella ja sentähden ne aina kiitosveisuilla lopettanut.