Se toinen vitsa, kun vastamainitun onnettomuuden perästä nyt kohtasi isänmaatamme, oli Kaarle XII:ta sodat, jotka joko suorastaan telmivät Suomessa, elikkä ainaki vetivät sieltä miehiä ja varoja ulkomaalla tuhottavaksi. Mainittu Kuningas otti 15-vuotiassa isänsä perästä hallituksen vastaan ja halusi kaikesta sydämestänsä rauhaa, mutta kun eivät naapurit sitä hänelle suoneet, niin syntyi hänessä se vallatoin sodanhimo, joka oli vähällä viedä Ruotsin valtakunnan kadotukseen. Vuonna 1700 nousi ensistä Danskalainen Ruotsia vasten, mutta se nuori Kaarle kuritti hänen pian raahaan Traventhaalissa, samana vuonna. Silloin nousi myös Venäjä Ruotsin varalle. Aleksei Mikhaelovitsa oli siinä valtakunnassa kuollut v. 1676 ja hänen poikansa Feodori I:mäinen hallinnut vuoteen 1682, jonka perästä Feodorin sisar Sophiia tuli veljeinsä Iivanan ja Pietarin puolesta hallintoa pitämään, siksikun Pietari I:mäinen, Suureksi kutsuttu, v. 1689 otti valtikkansa ja rupesi yksinänsä hallitsemaan. Tämä Tsaari Pietari, nykyisen Venäjän valistuksen perustaja, oli jo vahvistanut Kardiksen rauhan ja luvannut pysyä rauhasena, mutta lausui ainaki Moskovassa sodan Ruotsia vasten, samoilla ajoin kun Kaarle oli Danskan sodan päättänyt. Hän oli myöskin karannut sotajoukolla Inkerinmaahan. Tästä tiedon saatua lähti Kaarle pikaisesti häntä vasten ja voitti monikertaisen Venäläisten sotalauman Narvan tappelussa. Kaksi vihollisistansa jo voitettua lähti tämä nuori sankari v. 1701 kolmattaki eli Puolan Kuningasta kurittamaan, jonka niin pani ahtaalle, että sen täytyi Alt-Ranstatin rauhan kautta (v. 1706) vahvistaa uuden Kuninkaan laillisuutta, jonka Kaarle oli hänen siaan asettanut Puolalaisten pääksi. Sillä aikaa oli Tsaari Pietari, jonka voimat yhden, ehkä suurenki, tapon kautta eivät vielä masenneet, jo v. 1702 ottanut Pähkinälinnan, (nyt Shlysselporiksi nimitetty,) ja seuraavina vuosina saivat muutki senseutuiset linnat hänen käsiin. Vuonna 1703 oli hän ruvennut Nevajoen suulla uutta pääkaupunkia Venäjän vallalle rakentamaan, jonka nimeltänsä kutsui Pietarporiksi, ja lähellä olevalle Retusaarelle rakennettiin Kruunstadti. Ruotsalaisten voimat Suomessa olivat kovin vähät näitä Tsaarin tuumia estämään, eikä niitä pidetty sen veroisina, koska toivottiin Kuninkaan, Puolasta palattuansa, ne pian tyhjäksi tekevän. Tsaari kävi tuon tuostaki Ruotsalaisten alustata vainomassa: Viipuria piiritettiin v. 1706, ehk'ei se yritys menestynyt, ja Venäläiset kävivät v. 1708 sekä polttivat Porvon kaupungin. Mutta Kaarle XII:ta, elettyänsä voitollisesti monta vuotta Puolassa, lähti sieltä viimmen Venäjälle marssimaan. Tsaari kävi häntä vastaan ja voitettiin ensimmältä, mutta Pultavan tappelussa, Ukräänin maakunnasa, voitti hän v. 1709 Kaarlen, joka pääsi hädin tuskin pakenemaan Turkin maahan ja tulee siellä monta vuotta viipymään. — Tästä Pultavan taposta on varsinainen Ruotsin vallan onnettomuuden alku luettava. Vihollisia rupesi kaikilta puolin päällen painamaan. Danskalainen hyökkäsi Skoonen maakuntaan Ruotsissa, mutta voitettiin Maunus Steenbokilta, joka myös Pommerissa, Saksanmaalla, soti voitollisesti Saksalaisia (Saksenilaisia) ja Danskalaisia vasten, joitten kanssa Venäläisiäki oli yhdistyneenä; vaan hän kukistui siellä viimmen v. 1713. Pultavan tapon perästä alkoi myös vaino Suomeaki vasten varsin. Maaliskuussa v. 1710 tulivat Venäläiset ja rupesivat Viipuria piirittämään. Tsaari oli itse paikalla. Vartoväki ja kaupungin asukkaat vastustelivat hyvin urhoollisesti, mutta muurit ammuttiin heiltä rikki, ja neljäntoista viikon perästä täytyi kaupungin antauta vihollisten käsiin, 14 p. Kesäkuuta. Heti perästä otettiin myös Lappeenranta ja Käkisalmi. Nyt ruvettiin Suomessa vasta innolla hankkiumaan vastuuseen; miehiä nostettiin tukulta ja nostoväki kävi Viipuria jällensä ottamaan, jost'ei ainakaan tullut mitään valmista. Mutta Tsaari ei hätyyttänyt enää maata sinä eikä seuraavana vuonna, ja aika oli melkein levollinen. Vuonna 1712 oli myöskin rauha, paitsi että Raja-Venäläiset kävivät Kajaanan kaupungin supi hävittämässä. Tämä tapahtui siitä syystä, että tullimiehet olivat omistaneet ne sarkapakat, joita Venäjän markkinamiehet ennemmäisenä vuonna olivat jättäneet kaupunkiin tuleviksi markkinoiksi varjeitavaksi. Sentähden on tämä vaino saanut Sarkasodan nimen. Vaan v. 1713 tuli Tsaari täydellä todella Suomea kukistamaan. Generaali Lybekkeri oli täällä sotajoukon päämiessä, ja hänellä oli käsky välttää päätappeloa sekä ainoastaan estellä vihollista. Mutta ei ollut hänessä täyttä tolkkua siihen virkaan. Hän vetäysi vähitellen taappäin ja antoi ne tilat mennä käsistänsä, joissa olisi saattanut voitolla vihollisen päälle käydä. Venäläinen otti Helsingforsin, jossa löytyi suuria varahuoneita ja jonka Ruotsalaiset lähettyänsä sentähden sytyttivät palamaan. Nyt oli vihollisilla avonainen tie Turkuun. Ne tulivat sinne, josta paraat virkamiehet ja tavarat jo olivat Ruotsiin muutetut, ja kaupunki ryöstettiin. Sen perästä tuli yleinen epätytyväsyys Lybekkerin päämiehyyteen, ja hänen virka annettiin nyt Armfeltille. Tämä asettautui Pälkäneen järven tykönä soveliaalle paikalle, jossa Venäläiset, 6:tena Lokakuuta, kävivät hänen päälle. Armfeltti vastusteli kyllä urhoollisesti paikastansa ja löi Venäläiset pakoon, mutta täytyi kuitenki lähteä sieltä Pohjanmaalle vetäymään. Venäläiset tapasivat hänen sittä Isossa Kyrössä, jossa kova tappelu tapahtui, 19 p. Helmikuuta v. 1714. Armfeltin jalkaväki ajoi miehullisesti vihollisen pakenemaan, ja voitto näytti jo olevan hänen käsissä, kun Generaali de la Barre lähti pakoon ratsuväen kanssa. Tämän kautta tappasivat Ruotsalaiset kokonaan, ja Armfeltin täytyi paeta Kokkolaan. Huhtikuussa valtasivat sekä hävittivät Venäläiset Ahvenanmaan, ja Kesäkuussa antausi Savonlinna. Neuvotki Ruotsissa katsoivat jo turhaksi työksi enää tahtoa vastustaa vihollista Suomessa. He käskivät sentähden Armfeltin vähän sotalaumansa kanssa tulla Ruotsiin, ja Lokakuussa oli jo koko maa jätetty puoltajiltansa. Kajaana oli ainoa paikka, joka oli vielä Ruotsalaisten hallussa, mutta kuukaudessa piirittivät Venäläiset senki linnan nälkään v. 1715. Suomi oli tämän perästä 6 vuotta Venäjän sotaväen hallussa, siksikun rauha sai aikaseksi. Tämän pitkän sodan aikana, joka Ison Vihan nimellä vielä elää kansan puheessa, oli isänmaamme kärsinyt verrattomasti. Rahvasta oli joukoissa noussut vihollista vastustamaan ja kokenut, missä vaan sai, sitä surmata. Vihollinen sitä vastoin ei myöskään säästänyt, vaan murhasi, poltti ja ryösti armottomasti. Iso joukko maan asujamia muutettiin Venäjälle, siellä olevia autioita maanääriä asututtamaan. Todenmukaisen laskun jälkeen arvellaan Suomessa tämän vainon lopulla ei löytyneen kun 200,000 henkeä jälellä. — Kun nämät paraaltaan Suomessa tapahtuivat, eleli Kuningas Kaarle XII Turkin maassa, kehoittain Turkkilaista sotaan Tsaaria vasten. Viisi vuotta siellä oltuansa lähti Kuningas v. 1714 kotiinpäin, ja tuli ratsastain kahden seurakumppalin kanssa Straalsundiin. Tätä paikkaa ahdistivat viholliset niin ankarasti, että hänell'ei ollut muuta, kun päästä kotimaahansa Ruotsiin, josta hän nyt oli ollut 15 ajastaikaa poissa. Ruotsin valtakuntaa hätyytti vihollisia kaikilta haaroilta. Venäläinen, Danskalainen ynnä Preussian, Saksenin ja Englanniki, (tämä Hannoverin tähden,) Valtiaat olivat nyt Ruotsia vasten. Kaarlen riikissä oli vielä rahan ynnä kaikkinaisten tarvetten erinomainen puutet, johonka Baruona Görtsi ihmeellisellä viisaudellansa ja nerolla löysi ainaki apukeinoja. Sama mies toimitti myös, että Loföön luodolla, lähellä Ahvenanmaata, ruvettiin v. 1718 Venäjän kanssa rauhasta keskustelemaan; ja oliki siellä Ruotsille nykyisessä tilassansa etuisa rauha aikaan saamassa, kun Kuningas Kaarle, joka nyt oli Danskaa vasten sotimassa Norjassa, petollisesti ammuttiin samana vuonna, ja rauhantoimitukset jäivät siltään. Heti nousi Kaarlen sisar, Ulriika Eleonuora, hallitusistuimelle. Hän jätti Neuvoille ja kansalle sen yksivallan, kun hänen isällä ja veljellä oli ollut. Tästälähin on siis pitkään aikaan Kuninkailla aivan vähä sanomista Ruotsin valtakunnassa. Tämän Drotningin aikana rehtiin rauha Englannin ja Preussian kanssa. Tsaari Pietari halusi myöskin rauhaa, mutta kun ei Ruotsin puolelta ollut täyttä totta sen matkaansaamisessa, niin vihastui hän ja antoi laivastonsa hävittää mainitun riikin rantamaita, aina pohjaisimpia ääriä myöten. Mutta Drotninki jätti v. 1720 koko hallituksen aviomiehellensä, joka Fredrikki I:mäisen (Hessenistä) nimellä nousi kuninkaalliselle istuimelle, ja hänen ensimmäinen toimi oli saada rauha Danskan ja Venäjän kanssa. Kumpanenki sai pian aikaan. Rauha Venäjän kanssa lyötiin, 30 p. Elokuuta v. 1721, Uuskaupungissa, jonka kautta Ison Vihan onnettomuus loppui. Siinä jätti Ruotsi Venäjälle Livon, Viron ja Inkerinmaan, ynnä Viipurin läänin Karjalassa, jossa rajat käytiin. Sitä vastoin piti muu osa Suomea jällensä annettaman Ruotsille, ja Venäjän vielä lisäksi maksaman kaksi miljuunaa rahassa. Ja niin oli nyt Ruotsi tämän kautta menettänyt kaikki ne edut, kun suuri Gustavi Adolphi oli voittanut. Suomen vastainen onni oli myöskin jo nähtävä.
Tämän lyhyen ja vaillinaisen osotuksen perästä Kaarle XII:ta sodista ja Suomen kärsityistä rasituksista, tahdomma nyt vähän silmäillä Seurakunnan tilaa sillä ajalla. Niinkuin kansallisessaki päällenkatsannossa, oli myöskin kova hengellinen sota kuohumassa meidän maassa. Se alussa elävä Evangeliumin oppi oli jo paatunut opettajitten sydämessä kovaksi kuoreksi, ja tästä syntyi kovakiskoinen laillisuus ynnä siitä seuraava vihollisuus kaikkea vapaampata yritystä kohden. Niinkuin Kalikstus Saksanmaalla, niin oli myös meidän tykönä Terseerus vapaamman ja mielevämmän käytöksen sekä tiedon oikeutta puoltanut ja saanut sen edestä kärsiä väijymisiä. Sama oli Getseliuksillenki, isälle ja pojalle, tapahtunut. Mutta tämä paremmin luonnollinen vapaus, vaikka kyllä totuutta aavistava, ei käynyt ainakaan ulos siitä määrättömästä vapauden syvyydestä, jonka tosi elämä Jumalassa tuottaa. Saksanmaalla oli myöhemmin, Speenerin kautta ja hänen jälestä, senlainen Henki ruvennut liikkumaan, kun lyöpi supi maahan kaikki luonnon hyvyydet sekä niin tyhjentää ihmisen, että, jos mieli päästä pahan luontonsa poluksi jäämästä, hänen täytyy kaikista voimistansa ja kaikesta sydämestänsä ruveta Totuuteen ynnä siihen perustettuun elämähän rientämään, jonka kauneudesta hän ennättävän Armon kautta jo on saanut tiedon ja esimaun. Tämä Hengen vaikutus, jolla Herra joka aika on uudistanut itsestään luopuneen Seurakuntansa, oli heti tullut Suomeenki. Ehkä siinä uuden elämän sodassa muutamia, niinkuin näyttää olleen Pietari Shääferin ja Lauri Ulstaadiuksen laita, oli joutunut väärälle tielle horjahtamaan, ja he sentähden tulleet vainoa kärsimään, niin vihasivat tämän ajan sokiat oikean Opin puoltajat yhtä kovasti niitäki, jotka olivat voineet ijankaikkiseen Totuuteen perustauta ja kilvoittelivat elämän tietä, niinkuin Pudasjärven papin, Johani Vegeliuksen ja muitten esimerkit kyllin osottavat. Samalla tavalla kun opettajatki, jakausi myös kansa tähän aikaan kahtehen osaan, ja Evangeliumi tuli, luontoansa myöten, riidan ja vainon alla aina enemmin tutuksi ja puhdistetuksi. Getselius Nuorempi oli alussa itsekki ollut Speenerin ystävänä sekä elävämmän kristillisen menon levittäjänä, vaan mitenkä lie vanhemmuuten tullut hairaumaan, ja liekkö toisellaki puolen ollut joskus syytä, että hän alkoi peräti vihata ja väijyä tätä uutta tietä. Niinkuin hän vainosi vapaampata Kristillisyyttä, niin esteli hän myöskin tiedon vapaampia kokemia, jotka perustuksensa, ehkä harvemmin seurantojensa suhteen, ovat edelliselle sukuja. Muuten oli Getselius Nuorempi, ei ainoastaan intosan ja järjestystä rakastavan luonteensa, mutta myöskin suurten taitoinsa kautta Suomelle hyvää vaikuttanut. Tiheästi kävi hänen, isältänsä peritystä, präntistä kirjoja Seurakunnan hyväksi, joista nimitämmä uuden suomenkielisen Virsikirjan, ja ne itseltänsä vuosittain kirjoitetut Rukoussunnuntaitten saarnantekstein selitykset, joilla hän edespani parannetun saarnauslaadun esimerkkejä. Siitä suuresta Raamattutyöstä tuli hänen elinaikana jo Uusi Testamentti valkeuteen, mutta Vanha Testamentti vasta hänen kuoleman jälestä. Ennenki jo oltua maastansa pakosalla, lähti hän v. 1713 muitten muassa vihollisen käsistä Ruotsiin, jossa eli loppupäivänsä, ajellen riitoja Generaali Lybekkeriä ynnä niitä uskonsa vuoksi tuomioistuinten eteen nyt vedettyjä vasten. Getseliuksen toimesta asetettiin myöskin Tukhulmissa erityinen Seura, uskonasioista tulleita riitoja ratkasemaan. Murheella täytetyt olivat Getseliuksen elämän viimmeiset päivät, kun näki kaikki vasten tahtojansa lopulla käyvän. Vuonna 1718 meni hän ijankaikkisuuteen.
Viipurin pispoista emme ole pitkään aikaan maininneet mitään. Ehkä hekin kokivat hiippakuntansa valistumista edesauttaa, niin ei heillä ainakaan ollut sitä mahtia, kun Turun pispoilla, joille huoli Akademian asioista antoi suuremman vaikutustilan isänmaan hyväksi.[20]
Kun Venäläinen v. 1710 otti Viipurin, niin pakeni pispa Davetti Lundi Ruotsiin, ja hiippakunnan kirkollinen järjestys jäi aina rauhaan asti hoidettavaksi maanpastoreista tehdyiltä Konsistoriumeilta. Samalla tavalla hallittiin Turunki hiippakuntaa, ehkä Getselius muutaman aikaa Ruotsista pitäin piti huolta kummanki yli. Venäjän kiitollisesti meiltä muistettavan Ruhtinaan Galitsinin toimista tuli sodan aikana kirkollinen järjestys pysymään.
c). Uuskaupungin rauhasta niin Suomen valloittamiseen Vennåläisiltä. (v. 1721—1809.)
Iso viha oli, niinkuin kova ja hävittävä rajuilma, käynyt yli Suomen maan. Surkialta näytti sen perästä meidän tila. Ihmiset olivat tuiki vähässä, suuria maanääriä oli autiana, kaupungit hävitetyt, kaikki kauppa väsäytynyt, hevoiset ja juhdat sangen kalliit ja harvassa tavattavat, ja pellot eivät olleet muokassa eivätkä kylvetyt. Tämä tuli vielä pahemmaksi, kun v. 1722 ja 1723 tapahtuivat katovuodet. Ruotsista lähetettiin jyviä ja koettiin kaikella tavalla ylösauttaa meidän maata. Veroja helpotettiin, ja vapaavuosia annettiin niille, jotka tahtoivat uudestaan ylösottaa autiamaita. Itäisen rajan puoltamiseksi vahvisti Kuningas Fredrikki I:mäinen linnoituksilla sen entisen Vehkalahden kaupungin, joka nyt sai Haminan nimen (ruots. Fredrikshamn).
Rauhan perästä asetettiin myöskin pispoja Suomen hiippakunnille. Turkuun pantiin v. 1721 Hermanni Witte,[21] joka oli Livossa syntynyt ja opastunut Wittembergissä. Jälkimäisestä paikasta oli hän tullut poisajetuksi ja sen perästä elänyt korkioissa papillisissa viroissa. Turkuun tultuansa uudisti hän v. 1722 sen sodan aikana herenneen Suomen Akademian. Kuoli jo v. 1728. Sittä koroitettiin pispanvirkaan Suomalainen Lauri Tammeliini. Hän oli ollut Professorina Turussa, ja siellä Ison Vihan aikana totuttanut sodan temppuihin Oppivaisia, joita myöskin vaadittiin isänmaata puoltamaan. Muuten ei ollut silloin joutoa rientämisiin tiedon tiellä. Tammeliini oli elänyt kauan pakosalla Ruotsissa ja saanut sillä aikaa siellä edesseisoa virkoja. Hän kuoli v. 1733, ja hänen parästä tuli Juonas Fahlenius, kotosin Ruotsista, pispaksi. Oltuansa Upsalassa opissa ja sitte viroissaki siellä, tuli tämäki mies ensistä Professoriksi Turussa ja sen perästä pispaksi. Näitten pispain hallitessa oli senlainen aika, jona Usko ainoastaan asuu ihmisten sydämissä eikä ole vielä päässyt kaikkia hedelmiänsä näyttämään. Pian kaikki tiedon tutkimiset olivat heidän aikana pysähtyneet.
Kun Viipuri oli tullut viimmerauhassa Venäjän alle jäämään, niin muutettiin nyt itäisen hiippakunnan pispanistuin Porvoon, ja Johani Getselius, Pojanpoika erotteeksi esi-isistänsä Turun pispoista, sai jo v. 1721 tämän viran. Viipurin entinen Gymnasiumi, joka sodanaikana oli ollut suljettu, tuli myöskin Porvoon muutetuksi.
Tuskin olivat ne haavat kerenneet vähän parata, jotka Suomea entisestään olivat vaivanneet, kun sota uudelleen nousi meidän maassa. Asia oli tämmöinen. Ruotsin Kuninkaalla oli valtakunnassansa aivan vähä sanomista, ja kun talonpoikain sääty tahtoi antaa hänelle enempi valtaa, niin paneusivat kolme muuta säätyä sitä vastaan, ja hänen asia paheni pikemmin, kun parani. Riikissä ilmautui kaksi seuruutta, Hattuin ja Myssyin seuruukseksi nimitetyt, joitten välillä mielet jakautuivat kahteen osaan, ja se tuli usein kohtaavissa Riikinkokouksissa nähtäväksi. Välistä oli näistä yksi voitolla, välistä toinen. Myssyin seuruus, joka halusi rauhassa elää Venäjän kanssa, oli voitolla 1738-vuotiseen Riikinkokoukseen asti. Mutta silloin pääsivät ne Franskalle ystävälliset Hatut valtaan, ja Suomessa ruvettiin heti sotajoukkoa varustamaan. Vuonna 1740 päätettiin sota Venäjätä vasten Riikinkokouksessa, ehkä mieletöintä se oli nykyisessä tilassa, ja seuraavana vuonna Heinäkuussa kävi sodanlauset, vaikka ei ollut vielä sotajoukkokaan koolla. Ei siitä siis hyvää tullutkaan. Esimiesten välillä oli riitoja, ja kun vihollinen kävi (3 p. Syysk. v. 1741) Lappeenrannan luona Generaali Vrangelin päälle, ja hän kutsui Buddenbrokkia apuun, niin ei tämä lähtenytkään, vaan Vrangeli tuli vähällä joukollaan lyödyksi sekä kaupunki vallatuksi. Tauti alkoi myöskin nyt kovasti tappaa Ruotsalaisten lierissä. Mutta Venäjällä oli muutoksia tapahtunut, jotka tuottivat toivon etuisasta rauhasta. Suuri Pietari I:mäinen oli kuollut v. 1725, ja Venäjän Keisarinkruunu jäänyt hänen puolisolle Kathariina I:mäislle, joka kuoli v. 1727. Sittä oli Pietari II:nen hallinnut vuoteen 1730 ja Anna vuoteen 1740. Sen perästä oli kruunu ollut Iivana III:nella, kun Pietari I:mäisen tytär, Eliisabethi, v. 1741 anasti sen häneltä kapinan kautta. Tämän kapinan tapahtuisa kävi Leevenhaupti, jolla oli päätoimi Suomen sodasta, sotilakkoon kolmeksi kuukaudeksi Venäjän kanssa, ja rauhasta alettiin tuumata. Mutta Leevenhauptin toivoa vastoin laiminlöi Keisarinna, kun oli ennättänyt valmiiksi varustauta, koko sotilakon, ja vaino alkoi uudelleen. Leevenhaupti menetti tästä kaiken tolkkunsa, ja vaikka ei olisi niin aivan pakkoa ollut, vetäysi hän kuitenki taappäin yhdestä paikasta toiseen. Helsingforsin tykönä tuli hän kaikilta puolin saarretuksi, ett'ei päässyt päkähtämään. Siinä tapahtui Ruotsalaisille se suuri häpiä, että koko armeian täytyi antauta viholliselle (4 p. Syysk. v. 1742). Ruotsin sotamiehet vietiin laivoilla kotimaahansa, mutta meneytyivät enimmästi matkalla. Suomalaiset saivat myöskin palata kotiinsa, kun heidän rekimentit olivat ennen tulleet puretuksi. Nyt ei ollut Ruotsilla muuta, kun anoa rauhaa. Saadaksensa se helpommasti menestymään, tuumattiin ottaa Herttua Adolphi Fredrikki perintöruhtinaaksi, joka tapahtuiki, vaikka Daalarilaiset olivat siitä nostaneet kapinaan. Keisarinnan armeia oli juuri Suomesta Ruotsin maahan karkaamassa, kun sana tuli Herttuan valitsemisesta ja vaikutti rauhan. Se lyötiin, 7:tenä p. Elokuuta v. 1743, Turussa, niillä ehdoilla, että Venäjä sai Haminan, Lappeerannan ja Savonlinnan haltuunsa, ynnä Kymenjoki tuli rajaksi Venäjän ja Ruotsin välillä. Tämä sota oli maksanut paljo Ruotsille, mutta ei ollut aivan rasittavainen Suomelle, sillä Venäjän sotalauma pysyi hyvässä kurissa. — Kun olivat tämän rauhan kautta Ruotsin rajalinnat saaneet Venäjän alle, niin perusti Fredrikki I:mäinen v. 1745 Loviisan kaupungin ja antoi Ehrensväärdin v. 1749 ruveta Sveaporin linnaa rakentamaan.
Turun pispa Fahlenius joutui v. 1745 loppuelämäkseen siukaksi ja kuoli v. 1748. Nyt tuli Ruotsalainen Johani Brovallius, joka oli Fahleniuksen kivuloisuudessaki Turun hiippakuntaa edesseisonut, pispaksi. Sitä ennen oli hän ollut Professorina Turussa. Hän kuoli 48 ajastajan vanhana v. 1755. Hänen jälkeenseuraajaksi pantiin Kaarle Fredrikki Mennanderi, jonka isä oli ollut Pohjanmaalla pastorina ja vihan aikana elänyt pakosalla Tukhulmissa. Opasteltua Upsalassa ja Turussa, tuli Mennanderi Professoriksi jälkimäiseen paikkaan. Tähän aikaan oli von Linneen kautta Luonnontutkinto tullut Ruotsissa erinomaisesti rakastetuksi. Niin Brovallius kun Mennanderiki olivat Linneen ystäviä ja itsekki kelpo Luonnontutkijoita. Mennanderi on ilman sitä vielä monen kirjoituksensa kautta Suomen Historiata selvittänyt ja sen muistomerkkejä kokoillut. Mutta Jumaluusoppi, jota ennen Isoa Vihaa oli niin paljon rakastettu, aikoi jäädä syrjään, ja siitä alkoi uskokin muuttua luonnolliseksi Jumalan ihmettelemiseksi töistänsä. Painavasta arvosta on se tällä ajalla toimitettu suomalaisen Raamatun uudistus. Brovallius ja Professori Kleevbergi olivat tehneet paljo työtä sen parantamisen päälle, jonka perästä Mennanderi antoi sen v. 1758 ulos präntistä. Tämän parannuksen perästä on se luettava paraimmiksi Raamatun käännöksiksi. Seuraavana vuonna tuli myöskin Ruotsin Valtakunnan Laki suomennettuna valkeuteen.