Leikkiä lyöden, lauleskellen ja naureskellen kului päivä työn ankarimmassa kilvassa. Elokuun aurinko paahtoi kaiken päivää pilvettömältä taivaalta ja kun neljänaikusen jälkeen mentiin niskaan heiniä kokoamaan, mihin viileä tuulen henki taajan pensikon lävitse ei päässyt laisinkaan, niin teki se työskentelemisen sitäki tukalammaksi. Hikikarpalot vierivät jokaisen hiuksenki nenästä räykeässä päiväpaisteessa. Mutta tukalammaksi tekivät olon nuo lukemattomat pienet itikat, joita ilma oli puuronaan ja jotka tunkeusivat joka paikkaan saaden ihon semmoiseen poltteesen, jotta hammasta purren oli sitä kestettävä.
"Lähdetään jo pois täältä, en minä jaksa noita kärsiä; sokeaksihan tässä tulee", vaikeroi Mikko silmiään hieroen.
"Syövätkö hyttyset miehen verrakseen", sanoi Kölliskö pistävästi.
Mikko nakkasi haravan olalleen ja sanaa virkkamatta alkoi kävellä majapaikalle, johon Leena oli jo kappaletta ennen mennyt vellin keittoon; oltiin näet yökunnissa.
"No Mikko", huusi Aappo hänelle perään, "miestä päiväksi koiraa viikoksi".
"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko mennessään.
"Siirräppä hevoset", huusi Kölliskö Mikolle. Ne näet olivat sidotut aitan läheisyyteen pitkillä köysillä pensaisin ja saivat jyrsiä niin kauas kuin köyden pituus myönsi, vaan olivat luonnollisesti uutta ruokamaata saadakseen aina siirrettävät.
"Joko sieltä muut tulevat?" kysyi Leena Mikon aitalle tultua.
"En tiedä", vastasi Mikko vihaisen äänellä.
"Miksi sinä ennen muita pois tulit?"