"Olen jo tarpeeksi tämän talon työtä tehnyt".
"Mihinkä sitte aiot?"
"Meni mihin hyvänsä, kun en tässä ole kaikkein hassuna."
"Mitä ne taasen ovat sinulle tehneet?" kysyi Leena lempeästi.
"En ole nytkään koko pitkään päivään saanut yhtään ystävällistä sanaa", vaikeroi Mikko, "pilkka- ja pisto-sanoja saan kärsiä kaikilta, paitsi sinulta, omat veljeni hassuttavat minua edellä, muut perässä ja mistä syystä? Yksinkertaisesti siitä, ettei minulla ole luontoa heitä vastustaa s.o. maksaa pahaa pahalla".
"Eihän nuori isäntäkään sinua kiusaa".
"Ei! Hänen pistonsa käy kaikkein syvimmälle; vaan kyllä minusta pääsevät".
"Suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kuulukaan, koe kärsiä, pahoja ne kyllä ovat, vaan ehkä ne heittävät".
"Sitä olen jo tarpeeksi odottanut, enkä enempi odota, menen huomenna kaupunkiin ja näytän heille, ett'en heitä tarvitse".
Samalla alkoi kuulua miesten laulu pensikon takaa niskasta. He ovat siis tulossa. Leena nosti sukkelaan kypseksi kiehuneen vellipadan tulelta. Laulu kuului selvemmin ja he erottivat seuraavat sanat: