"Tunnusta sentään leikilläsikään syntisi, niin minä uskon sinulle avuksi".
Näin piirittivät villiläiset Leenaa kaikilta puolilta. Niin pian kuin hän päänsä ulos pisti oli siellä milloin yksi, milloin toinen ja välistä kokonainen parvi akkoja, jotka milloin peloittivat ja säikyttelivät häntä hirmuisilla tuomioilla, milloin taasen puhuivat Jumalan armosta, milloin kehoittivat häntä synnintunnustukseen ja milloin mitäki.
Leena parka oli kuin vimmattu. Hänen Jumalan sanan tietonsa pian tyhjentyi, eikä hän oikein tietänyt mitä hänen noille kaikille olisi pitänyt vastata. Sen hän kumminki selvään tunsi, ettei se oppi, jonka mukaan Jumala vaikuttaa ainoastaan veljien ja sisarien kautta, ole Jumalan sanan mukainen, mutta puolustaa itseänsä kaikkia noita pyörityksiä vastaan, sitä ei hän voinut. Tästä seurasi, ettei hän muillekaan päivän pitkään osannut muista puhua kuin villiläisistä. — Niihin hän nousi ja laskeusi.
Mutta voimallisin kaikista saarnamiehistä oli kumminki raatarin Anna.
"Voi, rakas Leena", sanoi Anna, "ajattelepa sentään, jos vielä täytyy kuullaksesi se hirmuinen tuomio: Menkäät pois minun tyköäni te väärin tekiät siihen ijankaikkiseen vaivaan, joka valmistettu on perkeleille ja hänen enkeleilleen, eikö se sentään ole hirveää?"
"Kyllä kait se on totta".
"Totta se on ja sentähden täytyy Vanhimman tänäki päivänä vuodattaa rakkautensa ja kaipauksen kyyneleitä paatuneitten ja sinunki tähtesi".
"Niinhän se on", arveli Leena.
"Niin se on ja kaikkein aikain kokemus osottaa, että ihminen maailman korvesta tullessaan tarvitsee vanhempain kristittyin apua vanhurskauden pukua päälle pukiessa, kuten Tuhlaaja-pojasta näkyy. Niinhän Kristus teki Saulukselleki, kuin hän hänen herättänyt oli, osotti hän hänen apostolina luo, joka hänelle synnit anteeksi todisti".
Tähän et Leena mitään vastannut, vaan tämän perästä ei hän voinut käsittää, kuinka tosiaanki Jumala voi sydämessä uskoa synnyttää ilman kristittyin avutta.