Hän oli kuin pökiö. Hän tuli sisään, toi puusylin ja seisoi neljännestuntia paikallaan, pani puut pesään, seisoi taasen, sytytti puut palamaan ja seisoi taasen. Siitä meni sitten toiseen paikkaan ja seisoi. Kaikki työnsä teki hän päällisin puolin, tahi nurin narin, ja löi toisia tehtäviään kokonaan laimin.
Kun villiläis-akat tästä saivat vihiä, kävivät he kiinteämmin Leena paran kimppuun.
"Minä en enään ymmärrä en yhtään mitään, mitä olen ennen lukenut Jumalan sanasta", sanoi hän äidilleni, "ja minua pelottaa, että jos nyt heti kuolisin…"
Äiti koetti häntä lohduttaa Jumalan sanalla, vaan kun ei siitä näyttänyt apua olevan, sanoi hän:
"Sinun on paras ottaa Raamattu matkaasi ja mennä aivan heti Järvimaan takalolle Tapanin luo, muutoin jo kentiesi huomenna joudut villiläisten saaliiksi".
"Minä tulen matkaan", sanoin Leenalle, sillä mieleni paloi edes vilaukselta nähdä Elliä.
Järvimaan talon luo päästyämme, sattui Anna olemaan pihalla. Sitä olin toivonutki ja siitä syystä olin tämän tien valinnut, vaikka Järvimaan takalolle tavallisesti kulettiin toista lyhempää tietä.
"Minnekkä nyt?" kysyi Anna minulta häntä tervehdittyäni.
"Käymme täällä uudismaalla".
"Mutta hyvänen aika", sanoi Anna, "sinä olet ollut täällä kohta viikon, lähdet pian uudelleen Koivistoon, etkä laisinkaan ole käynyt meillä. Se ei käy päinsä, sinä tulet nyt sisään juomaan kupin kahvia. Eihän Ellikään voisi olla pahastumatta, jos hänelle noin silmää näyttämättä menisit".