Samalla tuli talon miniä sisään ja alkoi laittaa metsäherralle vuodetta. Ukko nousi ja meni pirttiin, heittäen metsäherran siihen yksinään mietiskelemään. Pian oli vuode valmis ja miniäkin heitti huoneen. Metsäherra vaan jäi siihen pöydän päähän istumaan.
Selvästi tunsi ylimetsäherra joutuvansa päivä päivältä yhä ahtaampaan asemaan. Johonkin toimeen tulisi hänen ryhtyä, mutta mihin? — Kansa tahtoisi päästä kruunun metsään, mutta metsäherrat sanovat, että ne varastavat. Jos käsken heitä pitämään huolta metsistä ja vahtimaan, niin vastaavat he: vartioalueet ovat noin 60 kertaa ja meidän piirimme 20-30 kertaa suuremmat kuin laki säätää, vahtiminen on siis mahdoton. Näin vastaavat metsäherrat, eivätkä liiku pesistään enempi kuin karhut. Ylimetsäherra nousi tuolilta, riisui takin päältään ja asetti sen sängyn viereen tuolille, mutta tietämättään, tahtomattaan istahti hän jälleen entiselle paikalleen ja ajatukset ne kulkivat omaa suuntaansa:
Niin, metsän varkaus, sehän se onkin kansan kirous näillä seuduin, sitä ei käy kieltäminen. Ken on kerran antaunut laittomalle kannalle, ei hän myöskään voi toimittaa muita töitään tarpeellisella pontevuudella ja tästä siis seuraa yleinen köyhtymys — kirouksena luvattomista töistä.
Ylimetsäherra riisui vihdoin päältään, ja pistäysi peiton alle. Mielestään ei hän saanut kansan nurjaa tyytymätöintä mieli-alaa. Ja mistä tämä nurjuus ja viha juuri metsäherroihin? Ehkenpä vaikuttavat siihen tunnottomien ja omanvoiton himoisten puutavaran ostajain yllytykset, niin ... ehkenpä...
Ylimetsäherran silmät ummistuivat ja hänen korvansa kohisivat. Hän näki joukon rehellisiä talonpoikia, jotka kerjäsivät leipää, rahaa ja työtä, jotka sydäntä särkevällä tavalla vaikeroivat sitä, että heitä syytetään varkaudesta. Hän näki autioiksi hakattuja kruunun metsiä. Hän näki suuria joukkoja metsän varkaita, jotka hampaitaan kiristellen kirosivat metsäherroja. Hän näki rikkaita porvareita, jotka nylkivät talonpoikia ja ärsyttivät niitä metsäherroja vastaan. Ja vihdoin hän näki metsänvartijain yhdessä metsäherrain kanssa kirveillä, miekoilla ja pyssyillä jahtaavan talonpoikia, jotka arkoina kuin jänikset laukkasivat ympäri metsiä koettaen piiloittaa päitään pensaisiin. Sitten pakenivat ne koko metsistä, menivät yli vuorten, järvien ja merien niin kauvas, etteivät metsäherrain aseet heitä enää saavuttaneet. Sitten kasvoi taasenkin suuria komeita tukkimetsiä, kasvoi ja vanheni, juuret lahoivat ja tuuli niitä viimein kaateli hirmuisella rytinällä ja ryskeellä ristiin rastiin metsissä. Sinne ne sitten jäivät ja lahoivat. Metsäherrat vaan saivat siivo rauhan. Talonpojat eivät enää olleet heitä vaivaamassa ja kiroomassa. Mutta tuolta metsästä vaan kuului itsestään kaatuvien puiden rytinä ja ryske. Se yltyi ja ... paks... Ovi aukeni ja talon miniä astui kahvitarjotin kädessä sisään. Ruostunut oven lukkohan se oli, jota miniä semmoisella rytinällä ja ryskeellä koetti aukaista. Eivät siinä mitkään itsestään kaatuvat puut rytisseet ja ryskäneet. Kaikkia se unikakkiainen maalailee!
Päivä oli jo vaiennut. Ylimetsäherralla oli kiire matkaile. Hevonen valjastettiin ja Heikki lähti häntä kyyditsemään kirkolle.
Hevonen oli hyvä ja keli erinomainen. Yhtenä vilinänä jäivät aidan seipäät jälelle. Malmi lauloi ja hevoskalut välkähtelivät aamuauringon säteiden valossa. Ajajat lähenivät taloa, mutta yksi humaus vaan ja silloin olivat he aina talon jälkeensä jättäneet.
Mutta tuossa täytyi heidän ajaa läpi kartanon. Siinä hääräsi miesjoukko hevoisvarsan ympärillä. Toinen vanha ja lamainen hevoiskaakki seisoi vähän syrjemmällä, seinään kiini sidottuna. Miehet taluttivat varsan reen viereen. Eräs mies otti kirveen, napsautti nakkapohjalla varsaa otsaan ja keiskis, varsa keijahti reelle, juuri kuin metsäherra saapui pihaan.
"Tpruu, tpruu," pani metsäherra reen perältä ja Heikki hillitsi hevosen seisomaan.
"No, mitä te nyt varsalle aijotte?" kysyi metsäherra.