"Kyllähän sen saat nähdä, tässä se on," sanoi Niiralainen vetäen samalla lakikirjan laukustaan ja ojentaen Heikille.
"Onpas se aika komea kirja," arveli Heikki ja selaili sitä hetken aikaa, "mutta missä tässä nyt sanotaan, ettei omia puitaan saa laskea alas virtaa, jos herrain päähän pistää sitä estää."
Niiralainen otti kirjan, selaili sitä hetken aikaa, osoitti sormellaan muuanta paikkaa Heikille ja sanoi: "Tuossa."
Heikki otti kirjan ja alkoi lukea siitä saarnaavalla äänellä:
"Joka lyöpi tuomaria tahi muuta kuninkaan virkamiestä, hänen virantoimituksessaan, taikka sentähden häntä kostaa, menettäköön — hen — hen — ken — sä —" mutta siihen takertui Heikin kieli, kirja putosi hänen käsistään, ja hän vetäysi taakse päin. Hän tunsi miten oudosti kaikki ympärillä olijat katselivat häntä. Väliin kalpenivat hänen kasvonsa, väliin ne taasen kävivät tulipunaisiksi, ja tuskan hiki vieri hänen otsaltaan.
"Vallesmanni tulee," sanoi metsänvahti äkisti silmäten jokirantaan.
Ja vallesmanni tulikin. Veneellä hän laski tuohon läheiseen rantaan ja kömpi siitä maalle. Niiralainen alkoi verkalleen astua nimismiestä kohden. Metsänvahti yritti tehdä samoin. Mutta Niiralainen kääntyi häneen ja loi samalla silmäyksen Heikkiin, merkiksi että metsänvahdin tuli muistaa velvollisuutensa. Heikki huomasi sen. Koko hänen ruumistaan karsi huomatessaan, että häntä vartioitiin kuni pahan tekijää ainakin. Hän tunsi miten oudosti ihmiset katselivat häntä. Hän olisi mielellään suonut vajoovansa maan alle heidän näkyvistään. Hän näki miten Niiralainen ja setänsä lähenivät nimismiestä ja puhuttelivat häntä. Nimismiehen kiiltävät napit välkähtelivät niin kirkkaasti aurinkoa vasten. Se vaikutti Heikkiin niin kamalan lumoovasti.
Nimismies kääntyi venheelle. Heikin sydäntä vihlasi. Hän luuli kuulleensa raudan kalskahduksen. Tuntui siltä, kuin hän olisi kamalaan uneen vaipunut. Hän kuuli uudelleen raudan kalsketta. Hänen olentonsa sisimmästä kiersi tuskan väre. Hän näki miten huolettomasti nimismies heitti käsiraudat käsivarrelleen ja alkoi kävellä suoraan häntä kohden. Hänet valtasi sisällinen kauhistus. Hetkeäkään ei hän voinut enää seista paikallaan. Hän tunsi sisällisen pakon paeta. Arkana kuin räikätty jänis lähti hän täyttä karkua juoksemaan.
Metsänvahti yritti perässä, mutta Raution Aappo heittiin pitkäkseen hänen jalkoihinsa ja metsänvahti tuikahti päistikkaa silmälleen. Ennen kuin hän ehti uudelleen jaloilleen, juosta vilisti Heikki jo lähellä noita lankkutapuleita, joiden suojassa hän oli äsken Aapon kanssa seisonut. Raution Aappo juosta lyyhäsi hänen perässään kiini tavotellen Heikkiä muka hänkin.
Aappo näki miten Heikki pujahti lankkutapulein suojasta tureikkoon, mutta kääntyi kumminkin muuanta käytävää rantaan päin ja huusi metsänvahdille, että täällä Heikki menee. Hän juosta lyyhäsi rantaan ja huusi: