Mutta kappaletta jälempänä muista astuskeli Seinustan ukko ihan yksinään. Raskain askelin näytti hän liikkuvan, näytti melkein siltä kuin ei jalka jalasta olisi tahtonut erota. Allapäin, pahoilla mielin hän Kaisun mielestä käydä nyrkkäsi siinä. Hän, jolla tähän asti oli ollut melkein suora, nuoren miehen ryhti, oli nyt kokonaan kumarruksiin painunut.
Oi kuinka mielellään olisi Kaisu kysynyt jotain Heikistä, mutta sitä ei hän rohennut. Hän otti ompeluksensa ja kiiruhti kamariinsa. — — —
Tavallisissa kotiaskareissaan hääräili Seinustan emäntäkin kotonaan. Mutta ajatuksensa olivat kokonaan toisaalla. Hän heitti silmäyksen aina jokivartta alas, kun sattui pihalla liikkumaan. Mutta ketään ei näkynyt jokiahdetta tulevaksi. Hetki seurasi toistaan, mutta levottomammin odotti emäntä miesten palaamista kotikylään.
Tuonne uunin lieteen oli emäntä pistänyt kahvipannun ukkoa odottelemaan. Yhtäkkiä kuohahti se yltä. Emäntä unhotti kaiken muun ja töytäsi pannua kohentamaan. Mutta silloin kun emäntä sitä kaikkein vähimmän aavisti, aukeni ovi ja rehevin askelin lyyhäsi Raution Aappo sisälle.
"Päivää emäntä!" sanoi hän.
"Jumal' antakoon," vastasi emäntä ja loi aran, tutkivan silmäyksen häneen. — "Eikö ukko tullutkaan?" kysyi hän vihdoin.
"Hän tulee kohta — jäi vaan vähän jälkeen," sanoi Aappo niin rauhallisesti, että emännän mielessäkin välähti jo jonkimmoinen toivon kipinä.
Seurasi sitten hetken äänettömyys. Emäntä yritti monta kertaa kysyä, mutta selittämätön arkuus ja pelko estivät hänet kumminkin sitä tekemästä. Vihdoin karkasi hän luontonsa ja kysyi arasti:
"Entäs Heikki?"
"Niin Heikki — hänellä ei ole mitään hätää, hänen onnistui päästä pakoon."