"Pakoon!" huudahti emäntä.
"Niin," sanoi Aappo ja selitti toimessaan, miten hän oli antanut Heikille "tiketin", miten oli neuvonut häntä pakenemaan Ameriikkaan, miten Heikki ei ollut ottanut ensin tätä kuullakseenkaan, vaan miten kumminkin oli sitten karannut, miten Aappo oli heittäytymällä metsänvahdin jalkoihin langettanut tämän ja hidastuttanut takaa ajoa ja miten hän sitten oli eksyttänyt takaa-ajajat kokonaan toiselta suunnalta hakemaan Heikkiä.
"Voi Heikki parkaa, minun rakasta poikaani!" huudahti emäntä hillittömästi, mutta samalla aukeni ovi ja ukko astui sisälle. Kyyneltulva oli syöksähtänyt emännän silmiin, mutta samalla silmän räpäyksellä hillitsi hän itsensä, pyyhki vesikarpalot silmistään ja pysyi levollisena.
Raskain askelin astui ukko sivupenkkiä kohden, heitti laukkunsa siihen, pisti takkinsa naulaan ja istahti penkille. Emäntä loi salaa pitkän, tutkivan silmäyksen häneen. Hänen mieltänsä pöyristi nähdessään ukon harmaantuneet hiukset, hänen köyristyneen vartensa ja hänen itkusta vavahtelevan alaleukansa. Sanatonna, äänetönnä pyyhki emäntä kahvikuppia, asetti ne pöydälle, otti liedestä pannun, täytti kupit ja viittasi ukkoa ja Aappoa juomaan. Kukaan ei virkkanut sanaakaan, ei edes Aappokaan. Kahvin juotua yritti Aappo lähteä, mutta emäntä pidätti hänet iltaselle. Samalla alkoi hän laittaa ruokaa pöydälle.
Pian alkoi talon muukin väki päivän töiltään vetääntyä pirtille. Reippain askelin ja ilomielin astuivat Seinustan asukkaat pirttiin kukin vuorollaan. He alkoivat haastella, mutta silmättyään tarkemmin ympärilleen ja huomattuaan isännän ja emännän synkän, sanattoman muodon, kavahtivat he hiukan ja äänettömyys tarttui kaikkiin. Jokainen aavisti, että jotain äärettömän synkkää oli tapahtunut. Ilta kului kenenkään juuri mitään sanomatta, kunnes isäntä ja emäntä vetääntyivät makuukammioonsa.
Verkalleen heitti ukko vaatteita yltään, sillä aikaa kuin emäntä varusteli kahvipannua aamuksi reilaan. Sitten laski hän pannun tavalliseen paikkaansa, mutta jäi itsekin seisomaan siihen paikkaan tajuamatta, mitä hänen tulisi tehdä. Pää tuntui niin raskaalle ja sydäntä ahdisti sanomaton tuska. Kuuma vesi tunkihe rinnasta suuhun, mutta väkisinkin nielasi emäntä sen jälleen alas ja pyyhkäsi silmään herahtaneen vesikarpalon pois. Sitten heitti hän vaatteet yltään ja hiipi sänkyyn, johon miehensäkin oli juuri heittäytynyt. Hän painoi kasvonsa miehensä poskia vasten. Ukko kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja veti hänet lähemmä rintaansa vasten. Emäntä tunsi miten miehensä alaleuka alkoi jälleen vavahdella ja miten levottomasti löi hänen sydämensä. Nyt ei hänkään voinut enää itseänsä hillitä. Koko hänen ruumiinsa alkoi tutista ja hän kiersi käsivartensa ukon kaulan ympäri ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotaa.
"Etkö voinut lohduttaa ja rohkaista häntä, minne hän raukka nyt joutuu?" sanoi vihdoin emäntä hellittäen itsensä ukon syleilystä.
"Sehän se juuri on pahinta, etten sitä saanut tehneeksi," sanoi ukko.
Hetken aikaa he siinä makasivat vielä valveella, kunnes rauhaton uni ummisti molempain silmät.
Seuraavana päivänä alkoivat aviokumppanit tavalliset toimensa. Heikistä eivät he enää puhuneet mitään, mutta hetkeksikään ei emäntä saanut Heikkiä mielestään. Kaikkialla tapasi hän esineitä, jotka muistuttivat Heikkiä ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä haikeammaksi kävi hänen mielensä.