Heikistä johtuivat emännän ajatukset Kaisuunkin ja kuta illemmalle päivä kallistui, sitä useammin ja useammin muisti hän Kaisua, kunnes nuo kaksi olentoa, Heikki ja Kaisu, olivat aivan eroamattomiksi emännän mielessä kasvettuneet.
Harvoin oli emäntä Kaisua tavannut ja jos hän silloin oli jotain Heikistä maininnut, oli Kaisu osannut aina johtaa puheen toisaalle. Sentähden ei hän aluksi juuri Kaisunkaan luo mennä halunnut. Mutta kuta enemmin hän sitä ajatteli, sitä selvemmin tunsi hän halun siihen. Pian pukeutui hän pyhävaatteisiin ja lähti Lotvoselle Kaisua tapaamaan. — —
Lotvosen emäntä oli jo aamulla Kaisulle kertonut kaikki, mitä tiesi Heikin karkaamisesta. Kaisu ei kestänyt tätä kuulla purskahtamatta hillittömään itkuun. Kaiken päivää istui hän sitten eilisellä paikallaan tuossa joki-ahteella.
Hän istui istumistaan siinä samalla paikalla ja neuloi. Väliin kohotti hän silmänsä ompeluksestaan ja tähysteli auringon paisteesta kimaltelevaa Valtimon vesikalvoa. Ajatukset harhailivat levottomina sinne tänne. Sydäntä ahdisti ja mieli tuntui niin raskaalle. Kirkas vesikarpalo herahti silmänurkkaan. Kaisu pyyhkäsi sen pois, ryhtyi jälleen työhönsä ja hyräili:
"Sydämeni on kipeä,
Se naputtaa kuin seppä.
Kuinkas rakas ystäväni
Saatit minut jättää?"
Niin se Kaisu hyräili siinä neuloessaan, kohotti jälleen silmänsä ylös ja säpsähti.
Heikki astuskeli Kaisua kohden tuossa jokiahteella. Heikki eikä kukaan muu.
"No Herra hyvästi siunatkoon, tuohan on Heikki!" kuuli Kaisu tutun äänen selkänsä takaa.
Tahtomattaan kääntyi Kaisu häntä kohden, mutta silmänsä kävivät jälleen sameiksi. Sydän hypähti ilosta ja kirkas kyynel syöksähti ilmoille.
"Isä, isä, täällä on Heikki!" huusi Seinustan emäntä miehelleen, joka tuolla vähän matkan päässä hakata naksutti aidan vitaksia, hakkuu taukosi ja ukko ällisti ääntä kohden.