"Täällä on Heikki!" toisti emäntä uudelleen, ja kirkas kyynel se kimalsi hänenkin silmissään. Ukko näkyi tajuavan, laski kirveen kädestään ja alkoi astua köperöidä toisten luo.
"Jumalan kiitos, ettet toki sillä tavoin mennyt! — Ethän tuota enää tuntunut paljoa paremmalle karkulaista," sanoi emäntä ja astui Heikkiä vastaan.
Kaisu ei tiennyt mitä tehdä. Hän otti muutaman askeleen Heikkiä kohden, mutta seisattui sitten. Heikki ei näyttänyt paljon välittävän hänestä, enempää kuin emännästäkään. Kaisu heitti aran, tutkivan silmäyksen häneen, mutta Heikki näytti välttävän sitä. Hänen lakkinsa oli painunut syvään korvien päälle. Sen alta siirotti yksi hivussuortuva sinne, toinen tänne. Takin kaulus oli pystyssä ja laukku oli solunut alas tavalliselta paikaltaan. Housut riippuivat vyötäisillä ja saapasvarret olivat kokoon painuneet.
Vihdoin loi hän raukean silmäyksen vaimoihin ja heittäysi välinpitämättömästi lynkäpäiksilleen nurmikolle.
"Sinä olet niin väsyneen näköinen, et varmaankaan ole saanut unta viime öinä," sanoi vihdoin emäntä.
"Enhän tuota," arveli Heikki ja oikasi itsensä pitkäkseen.
"Etkö tule kotia levähtämään?" sanoi emäntä.
"On luullakseni aikaa levähdellä Siperiassa," sanoi Heikki niin kolkolla äänellä, että molemmat vaimot kammahtivat.
"Elä nyt sentään ole noin kovin toivoton, voihan Jumala kaikki vielä muuttaa," koetti emäntä lohdutella.
"Jumala! — Hän olisi voinut sen ennen tehdä, luulen ma, jos se Hänestä riippuisi."