"Jolla kerran oma torppa niinkuin teilläkin, ja viitsii siihen työtä tehdä, niin sen en usko varastaa tarvitsevan," arveli Heikki ja alkoi kävellä.
Raution Aappo ottaa lyyhäsi muutamia askelia hänen jälkeensä, asettui taasenkin seisomaan pitemmälle jalalleen tukien maasta lyhemmän jalan varpailla ruumistaan tasapainossa, suunsa vetäysi pilkalliseen hymyyn kuullessaan Heikin puhuvan omasta torpasta ja hän jatkoi:
"Oma torppa! — hahhahhah! — Oma torppahan se oli Korven vaarillakin. Hän oli nuori ja raitis, samoin kuin sinäkin ja hänen vaimovainajalleen ei kylässä vertoja tietty, pani mihin työhön hyvänsä. Kolmisen kymmentä vuotta tekivät he työtä, perkasivat niittyjä ja väänsivät kantoja kuin nuoret karhut, kasvoi heille kaksi soreaa poikaa, yhtä rotevia kuin vanhemmat ja halukkaita työhön kuin muurahaiset; uusia aloja aikoivat he viljelykselle voittaa. Mutta mikä onnettomuus! Heinävuosi tuli mitättömän huono, halla vei syksyllä ihmisten ruuan.
"Ei hätää, arveli Korven vaari, menemme poikain kanssa keväillä tukkiurakoille... Tuli sitten kevät. Kova kuume ruhjoi vuoteesen kaikki kolme miestä, eläinten ja ihmisten eväät alkoivat loppua. Muori sanoi hourivalle miehellensä: On tuolla perkkausmaalla kymmenen syltä vanhoja koivuhalkoja, meille on sitä paitse halkoja nykyvuosina niittyjä perkatessa hakattu enemmän kuin polttaa ehdimme, minä toimitan ne rahaksi, lahovat ne kuitenkin, kun emme itse niitä tarvitse. — Tee niin, vastasi heikko sairas ja niin se muori tekikin.
"Tuskin oli vaari parantunut, kun jo metsänvahti kävi hänelle ilmoittamassa, että oli torpan kontrahdin rikkonut ja että hän sen vuoksi tulee torpasta häädettäväksi niin pian kuin asia on laillista tietä loppuun ajettu. Niin se käypi, kun on oma torppa! — hahhahhah."
"Hm!" sanoi Heikki ja silmäsi vielä hyvästijätöksi taaksensa Aappoa, jonka silmät loistivat voiton riemusta, mutta huomattuaan Heikin vakavasta katseesta, ettei hän vieläkään ollut saanut häntä vakuutetuksi siitä, että metsän varkaus on välttämätöin, jos mieli elää, huusi hän vielä Heikille jälkeen:
"Sinä olet näemmä saanut päähäsi körttisten houreita, mutta antaahan ajan kulua, niin kentiesi vielä neuvojani tarvitset ja silloin tulee meistä hyvät ystävät."
Heikki jatkoi vaan matkaa enää päätäkään taakseen kääntämättä. Raisionojan vartta käveli hän Korven torppaa kohden.
Aapo oli hänen mieleensä johtanut Korven torpan asujanten kohtalon. Hän oli aina kuullut säälitettävän Korven vaaria sentähden, että hänen täytyi jättää koko elämänsä työnteko muiden hyväksi ja luopua torpasta mitään korvausta saamatta; oli hän myöskin kuullut sanottavan, että syy tähän oli se, että vaari oli vastoin torpan kontrahtia myönyt torpasta halkoja, mutta että asia olisi noin viatonta laatua kuin Aapo sanoi, sitä ei hän oikein uskonut.
Korven torpan viljelyksiä alkoi jo ilmaantua. Tuossa oli pari ladon alaa ihmiskäden raivaamaa niittyä. Mutta metsä oli jälleen sen valtaamaisillaan. Pitkin ojan vartta kulki Heikki edelleen. Perkkuumaa loppui pian ja jälleen tuli hän raivaamattomalle korpimaalle, missä koivut ja kuuset sekaseuraisin rehentelivät. Pitkää heinää kasvoi niiden juurilla.