Aukeni jälleen uusia perkattuja niittymaita ja pian jo töröttivät Korven rakennuksetkin tuossa Heikin nokan edessä. Niiden takaa välkkyi ilta-auringon kultaamana Raision järven lasityyni pinta. Torppa oli juuri siinä paikassa, mistä Raision oja alkoi järvestä.
Oli siinä jo pelloksikin raivattu koko palsta tuota hedelmällistä ojan vartta, mutta kaikki näyttivät nyt olevan aivan umpeen uikahtamassa. Suuri osa oli kokonaan ketoon ryöstäytynyt, ja se, mitä vielä sulana oli, sekin oli juolaan ja rikkaruohon vallassa.
Torpan rakennukset olivat vielä jotenkin kunnossa, katot vaan olivat rappeutumassa ja navetta kokonaan lytistymässä.
Heikki astui porstuaan. Vasemmalla oli huoneen kehä, joka oli siinä jo vuosikymmeniä valmistamatonna seisoa töröttänyt. Hän avasi pirtin oven oikealta ja työntäytyi sisään. Tuli siistiin valoisaan huoneeseen.
Pirtissä ei muita asujia ollut kuin vanhanpuoleinen hartiakas vaari, joka lojui vuoteellaan tuolla karsinaikkunan puolella.
"Hyvää iltaa!" äänsi Heikki.
"Jumal' antakoon! — Mistäs tämä nuori mies on?" kysyi vaari pystympään kohoten ja silmiään hieroskellen.
"Olenpahan tuolta. — Seinustan miehiä."
"Oletko sinä Simunavainajan poikia?"
"Olenhan tuota."