"Semmoiset teillä ovat lohdutukset kuin muutkin aikomukset, tiedättehän, että minä en suvaitse päihtyneitä."
"No ei riidellä, ei riidellä, ei riidellä," sanoi Aappo lauhkeana kuin lammas, "me lähdemme pois, lähdetään pois pojat, isäntä ei salli, että me vähän tässä huvittelemme."
Ja niin vetäytyivät miehet vähittäin pirtistä. Toiset menivät kotiansa ja toiset seurottelivat Aapon viinalekkeriä.
Seinustan ukko vaipui syviin mietteisiin. Kyläläistensä kohtalo koski kipeästi häneen. Jotain olisi heidän auttamisekseen tehtävä, mutta mitä? — Siinäpä kysymys, joka sieti miettimistä.
Pian olivat joulumarkkinat tulossa. Varmaankaan tämmöinen kansan ahdistaminen ei ole esivallan tahdosta. Mitähän jos kävisi markkina-aikana kuvernöörin puheilla. Onhan tuo herra herrallakin ja vaivasellakin Jumala. Ja totta sitä metsäherrainkin täytyy muita, ylempiä herroja totella. Ja kuta enemmän ukko asiaa mietti, sitä enemmän hän vakaantui siinä ajatuksessa, että paras on käydä kuvernöörille valittamassa kyläläisten kurjaa kohtaloa.
Mutta ulkona kuului silloin tällöin kiljahtelemisia ja juopuneiden rähinää.
"Oi Jumalani!" huokaa ukko, "miten kauvas he ovat Sinusta vieraantuneet. Kuta enemmän heitä kuritat, sitä syvemmälle he vaipuvat."
Mutta samalla kuului hevosen kavioin kopsetta, kiljumista ja rajua huihkaamista juuri pirtin seinän takaa, hevonen laukata huimi ohitse minkä ehti ja miehet mylvivät kuin sonnit reessä.
Tätä seurasi toinen ja kolmas samallainen rekikuorma, mutta sitten oli taasen hiljaista.
"Jumala armahtakoon heidän luontokappale-riepujaankin," huokasi ukko.